Hyvitetyn lomamatkan kestämätön kepeys

Blogi
Lasse Leipola |

Henkilökohtaisten kasvihuonekaasupäästöjen vapaaehtoinen kompensaatio taitaa olla monelle tutuinta lentopäästöjen hyvittämisestä. Se on ymmärrettävää, sillä toisin kuin monet muut tavallisen elämän päästölähteet lentolomat eivät ole pakollisia, vaan niihin liittyy tietoinen tai tiedostamaton valinta muita vaihtoehtoja suuremmista päästöistä. Ja kun lomasta pitäisi voida nauttia, ei lennosta aiheutuvan häpeän lievittämiseen ole oikein muuta keinoa.

Lentopäästöjen kompensoiminen on ymmärrettävää myös siinä mielessä, että päästön suuruus on melko helppo arvioida ja, toisin kuin vaikkapa yksittäisen pihvin kohdalla, kokoluokka on yksittäisen elämän vuosipäästöjen kokonaisuudessa merkittävä. Finnwatchin kesäkuun alkupuolella julkaisemassa raportissa olikin mukana useita yrityksiä, jotka kompensoivat matkoihin liittyviä päästöjä.

Kokonaisuutta ajatellen kompensaatiot ovat kuitenkin aivan väärässä roolissa, jos ne mielletään lähinnä lääkkeeksi lentohäpeään tai muiden tietoisesti tehtyjen ilmastosyntien hyvittämiseen. Oikeassa paikassa ne ovat silloin, kun päästöt on oikeasti vähennetty mahdollisimman pieniksi eikä kyse ole enää siitä, että valinnaisista päästöistä aiheutuvaan häpeään halutaan helpotusta.

Häpeäänhän ei pitäisi enää olla mitään syytä, kun tietää, että kaikki muu mahdollinen on jo tehty ilmaston hyväksi. Ja tällöin kompensaatio voi olla tärkeä osa ilmastokriisiä torjuvaa kokonaisuutta.

Olisi kuluttajalle helpompaa, että yritykset kompensoisivat päästöjään huolella harkiten.

Ottamatta nyt sen enempää kantaa siihen, onko lomalentäminen ylipäätään välttämätöntä, voidaan pohtia sitä, onko tällaisia päästöjä kuitenkin parempi jotenkin hyvittää, jos niitä joka tapauksessa aiheuttaa? Onhan myös niin, että riippumatta siitä, millaisia valintoja lomakohteen ja kulkuvälineiden suhteen tekee, lomasta – kuten melkein kaikesta muustakin ihmistoiminnasta – aiheutuu päästöjä. Erilaisilla valinnoilla päästöjen suuruuteen voi vaikuttaa paljonkin, mutta lopulta jää aina jotain.

Finnwatch katsoo, että yritysten tulisi vastata niiden omaan toimintaan liittyvistä päästöistä – ensin vähentämällä ja sitten kompensoimalla. Olisi myös kuluttajan kannalta yksinkertaisempaa, että yritykset kompensoisivat päästöjään suuremmissa erissä. Tällöin kompensaation hankintaan on mahdollista käyttää enemmän huolellisuutta ja harkintaa kuin mihin yksittäisellä kuluttajalla on resursseja. Ja tulevaisuudessa yritysten käyttämien kompensaatioiden vastuullisuutta tukee toivottavasti myös yritysvastuulaki.

Toistaiseksi ongelmana on kuitenkin se, että yritykset voivat halutessaan kutsua myymiään tuotteita kompensoiduiksi ilman minkäänlaista läpinäkyvyyttä.

Kelvottoman kompensaatiohankkeen käyttäminen on lähinnä maineriski.

Siinä missä yrityksen muiden hankintojen laatu on usein paitsi käsinkosketeltavaa myös suorassa yhteydessä eteenpäin myytävän tuotteen laatuun, on kompensaation kohdalla kyse aineettomasta lupauksesta, jonka voi siirtää eteenpäin vieläkin epämääräisempänä. Kuluttaja kohtaa pahimmillaan kompensaatiolla saavutetun lupauksen hiilineutraaliudesta ilman kunnollista selvyyttä tai takuuta siitä, miten päästöjä on yritetty kompensoida.

Hankitun kompensaation laatuun liittyviä riskejä kasvattaa se, että säätelemätön kompensaatiomarkkina on monimutkainen erilaisten toimijoiden viidakko, jonka läpi on vaikea päästä parhaaseen tai edes hyvään lopputulokseen. Sen lisäksi, että laatua on vaikea löytää, ovat huonolaatuisen kompensaation hankintaan liittyvät riskit lopulta melko pieniä. Virallisten kriteerien ja sanktioiden puuttuessa kelvottoman kompensaatiohankkeen käyttäminen on lähinnä maineriski, jonka realisoituminen on vieläpä melko epätodennäköistä kunnollisen valvonnan puuttuessa.

Kompensaatioiden käyttöön tarvittavaa ryhtiä ja luotettavuutta on selvitetty ympäristöministeriön hankkeessa, jonka tuloksista kuullaan elokuussa. Sen jälkeen poliitikkojen on aika ryhtyä pikaisesti toimiin ja korjata alan sääntely sellaiseksi, että kompensaatiotoiminta tapahtuu ilmastoa hyödyttävällä tavalla.

Lomat ovat vain pieni osa ajankäyttöä, mutta lentojen myötä ne voivat aiheuttaa suuren osan vuosipäästöistä.

Toistaiseksi on kuitenkin vaikea kehottaa oman elämänsä päästöistä ahdistunutta kuluttajaa valitsemaan tuotteita, joiden päästöjen sanotaan olevan kompensoidut. Vähintään tällaiseen suositukseen pitäisi jättää varauksia siitä, että yrityksen esittämän kompensaatioväitteen perusteet on avoimesti kerrottu.

Kunnes markkinoille ja markkinointiin saadaan kunnolliset pelisäännöt, voi olla järkevämpää kompensoida omia päästöjä esimerkiksi kerran vuodessa. Silloin omien lomien päästöt asettuvat myös oikeisiin mittasuhteisiin: lomat ovat vain pieni osa ajankäyttöä, mutta lentojen myötä ne voivat aiheuttaa suuren osan henkilö- tai perhekohtaisista vuosipäästöistä.

Tärkein sääntö, kun lähtee kompensoimaan omia päästöjään, on valita sellainen palvelu, joka kertoo toiminnastaan avoimesti, kattavasti ja ymmärrettävästi. Palvelun verkkosivuilta tulisi käydä selkeästi ilmi, missä ja miten kompensaatio toteutetaan. Pelkkiin sertifikaatteihin ei tule luottaa sokeasti, mutta Gold Standard on kriteereiltään melko kattava kuten myös Verran VCS, kunhan se on täydennetty CCB tai SD VISta -lisäsertifikaatilla. Jos tarjotulla hankkeella ei ole kumpaakaan näistä sertifikaateista, on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, miten kompensaation laatukriteerit täyttyvät.

Mutta kompensaatiolla ei kannata – ainakaan näin lomakaudella – vaivata liikaa päätään, sillä tärkeintä on lopulta se, että pyrkii elämään hyvää elämää kohtuullisin päästöin.

Kuva: Richie Diesterheft, Flickr (CC-BY-SA)


Lasse Leipola

Finnwatchin ilmastoasiantuntija.