Orpon hallitus päätti jo kautensa alkumetreillä viedä kaikki EU-direktiivit kansalliseen lainsäädäntöön minimitasolla. Yritysvastuulain tapauksessa tämä linjaus on luomassa nurinkurisen tilanteen: yritysvastuulakia noudattamalla yritykset eivät välttämättä vältykään siihen nojaavalta vahingonkorvausvastuulta. Suomessa voitaisiin siis päätyä tilanteeseen, jossa yritys olisi noudattanut Suomen yritysvastuulakia, mutta se määrättäisiin silti jonkun toisen maan lainsäädännön perusteella vahingonkorvauksiin.
Mistä tarkemmin on kyse? Yritän selittää.
Kun joku jättää kansainvälisluonteisen vahingonkorvauskanteen esimerkiksi suomalaiseen oikeusistuimeen, yksi ensimmäisistä kysymyksistä on selvittää, minkä maan lakia kanteeseen sovelletaan. Nämä vahingonkorvauskanteisiin liittyvät niin sanotut lainvalintasäännökset on harmonisoitu EU:ssa Rooma II -asetuksella. Asetus määrää, että vahingonkorvauskanteissa sovelletaan pääsääntöisesti sen maan lakia, jossa vahinko on tapahtunut. Yritysten (väitetysti) aiheuttamiin haittoihin liittyvissä kanteissa tämä voisi siis olla Suomen vahingonkorvauslain sijaan jonkin muun maan, kuten Ugandan, Thaimaan, Yhdysvaltojen tai Iso-Britannian kansallinen laki.
Kansallisissa vahingonkorvauslaeissa säädetään korvausvastuun edellytyksistä, kuten vastuuperusteesta, vahinkolajeista ja syy-yhteydestä. Koska vahingonkorvaussäännöt vaihtelevat valtiosta toiseen, globaalisti toimiville yrityksille seuraa melkoinen savotta hahmottaa, miten vastuu kulloinkin muodostuu. Maailmassa on nimittäin ainakin 200 vahingonkorvausoikeudellista järjestelmää. Tietyissä maissa siviilioikeudelliset säännöt vaihtelevat myös maan sisällä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa erilaisia osavaltiokohtaisia järjestelmiä on 50, Kanadassa vähintään 10, Australiassa 6, Nigeriassa vähintään 6 ja myös Isossa-Britanniassa vahingonkorvausoikeus eroaa Skotlannin ja Englannin välillä. Brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluvat niin sanotut common law -maat ovat vielä erityisasemassa, sillä niissä vahingonkorvausdoktriinin kehitys on pitkälti tuomioistuinvetoista. Varsinkin Englannin korkeimman oikeuden ratkaisuilla on huomattava merkitys siihen, miten vahingonkorvausvastuun ulottuvuus ymmärretään esimerkiksi Nigeriassa tai Sambiassa.
Jos toisessa valtiossa aiheutuneesta vahingosta nostetaan kanne toisen valtion tuomioistuimessa, oikeudenkäyntivaltion lainsäädäntö määrittää puolestaan tietyt vahingonkorvausprosessiin liittyvät seikat kuten todistusaineiston luovuttamista koskevat säännöt, niin sanotut kieltomääräykset ja oikeudenkäyntikuluihin liittyvät säännökset. Edellä mainittuja prosessiin liittyviä seikkoja, kuten myös vanhemisaikoja, on pyritty harmonisoimaan yritysvastuudirektiivissä.
Vahingonkorvausvastuun aineellinen sisältö määrittyy siis yleensä vahinkopaikan lainsäädännön mukaisesti (mutta tuomioistuin voi myös päättää soveltaa Suomen lakia. Tällaiseen ratkaisuun ratkaisuun päätyi aiemmin tänä vuonna ranskalainen tuomioistuin Ranskan kansallisen yritysvastuulain nojalla kosmetiikkayhtiö Yves Rocheria vastaan nostetussa oikeusjutussa). Eri maiden ja alueiden lukemattomista vahingonkorvausta koskevista säännöistä seuraa se, että globaalisti toimivien yritysten on vaikea tietää etukäteen niitä perusteita, joilla mahdollisia vahingonkorvauskanteita arvioidaan. Suomalaiset yritykset eivät siis voisi olla varmoja, että noudattamalla Suomen kansallista yritysvastuulakia, ne välttävät korvausvastuun, mikäli yritystä yritettäisiin saada vastuuseen toisessa valtiossa tapahtuneesta vahingosta.
Onneksi asian ei tarvitse olla näin monimutkaista.
Pakottava säännös on keino lisätä niin yritysten kuin uhrien oikeusvarmuutta
EU:n jäsenvaltioilla on mahdollisuus tietyissä tilanteissa poiketa edellä kuvatusta yleissäännöstä. Tämä voidaan tehdä niin sanotulla pakottavalla säännöksellä (Rooma II -asetuksen 16 artikla).
Pakottava säännös tarkoittaa sitä, että Suomen laissa voitaisiin määrätä, että yritysvastuulakiin liittyvissä vahingonkorvauskanteissa noudatetaan aina Suomen vahingonkorvauslakia. Silloin säännöt olisivat selvät kaikille: sekä uhrit että vastaajana toimivat yritykset tietäisivät aina, mitä vahingonkorvauslakia yritysvastuulakiin liittyvissä oikeustapauksissa noudatetaan. Uhrit osaisivat etukäteen arvioida, kannattaako vahingonkorvauksia lähteä hakemaan suomalaisesta tuomioistuimesta. Yritykset taas esimerkiksi tietäisivät, että noudattamalla yritysvastuulakia vahingonkorvausvastuuta ei lähtökohtaisesti synny.
Pakottava lainvalintasäännös on aivan olennainen yritysvastuulain kaltaisessa rajat ylittäviä tilanteita koskevassa sääntelyssä. Ei ole sattumaa, että sellainen sisältyi alkuperäiseen yritysvastuudirektiiviin. Pakottava lainvalintasäännöskuitenkin poistettiin komission kiireellä käynnistämässä, varsin kaoottisessa Omnibus I -prosessissa. Vaikka säännös poistettiin, lopullisen direktiivin resitaaleissa todetaan edelleen, että jäsenmaat voivat kansallisesti päättää pakottavan säännöksen käyttämisestä.
Omnibus I -prosessin aikana osa suurista globaalisti toimivista yrityksistä vastusti pakottavan lainvalintasäännöksen poistamista. Esimerkiksi kaakaoalan yritykset teettivät kansainvälisen yksityisoikeuden professori Geert Van Calsterilla oikeudellisen analyysin Omnibus I -muutoksista koskien siviilikanteita. Van Calster korostaa sitä, että pakottavan säännöksen poisto heikentää yritysten oikeusvarmuutta. Uhreja edustavat tahot ja esimerkiksi Euroopan unionin perusoikeusvirasto ovat samoin koko ajan kannattaneet pakottavaa säännöstä yritysvastuudirektiiviin. Sekä uhrien että yritysten näkökulmia pakottavaan säännökseen on avattu hyvin muun muassa Max Planck -instituutin tutkijan, tohtori Bastian Brunckin oikeudellisessa selvityksessä.
Pakottava lainvalintasäännös lisäisi siis niin yritysten kuin uhrien oikeusvarmuutta. Samalla se vähentäisi todennäköisesti tuomioistuimille ja osapuolille kanteiden käsittelystä aiheutuvia kuluja.
Jos pakottavaa lainvalintasäännöstä ei ole, suomalaiset tuomioistuimet joutunevat käyttämään merkittävästi enemmän resursseja mahdollisten yritysvastuulain nojalla nostettavien vahingonkorvauskanteiden tutkimiseen ja ratkaisuun. Jo sen selvittäminen, minkä valtion laki kanteeseen soveltuu, voi olla haastavaa. Mikäli sovellettavaksi tulisi jonkin muun maan vahingonkorvauslaki, tuomioistuimen tulisi hankkia riittävää selvitystä sen sisällöstä ja soveltamisesta. Sama tarve pätisi myös kanteilta puolustautuviin kotimaisiin yrityksiin.
Elinkeinoelämä on oikeusvarmuuden kannalla – ja niin oli aikaisemmin Orpon hallituskin
Hallituksen härkäpäinen linja pakottavan lainvalintasäännöksen suhteen on erityisen kummallinen siksi, että alunperin Orpon hallitus kannatti alkuperäisessä yritysvastuudirektiivissä olleita vahingonkorvaussäännöksiä, joissa pakottava säännös oli mukana. Vaikuttaa siltä, että hallitus on vain keskittynyt viemään direktiivin sanasta sanaan läpi minimitasolla sen sijaan, että se harkitsisi, johtaako Omnibus I -prosessin jälkeen muodostunut uusi minimitaso kenenkään kannalta järkevään lopputulokseen.
Kun katsoo yritysvastuulain luonnoksesta saatua lausuntopalautetta näyttää siltä, että oikeusvarmuuden lisäämiselle olisi Suomessa laaja tuki myös elinkeinoelämän puolelta.
Teknologiateollisuus vaatii lausunnossaan, että “vahingonkorvausvelvollisuutta koskevissa kohdissa tulisi selkeästi todeta, että yrityksen vastuu koskee huolellisuusvelvoitteen asianmukaista toteuttamista”. Se penää, että vahingonkorvausvelvollisuuden tulisi koskea yritysvastuulain “velvoitteiden tahallista tai tuottamuksellista laiminlyöntiä”, toisinsanoen vahingonkorvausvastuun tulisi perustua yritysvastuulain rikkomiseen.
Kaupan liitto, Päivittäistavarakauppa ja S-ryhmä vaativat, että “esityksen perusteluissa tulee selvästi todeta, että vastuuta ei synny tilanteissa, jossa yritys on toiminut sääntelyn edellyttämällä tavalla riskiperusteisesti, priorisoinut toimenpiteensä asianmukaisesti ja dokumentoinut toimintansa huolellisesti.” Energiateollisuuden vaatimus on lähes sanasta sanaan sama.
Finanssiala “katsoo, että riskiperusteisuus ja priorisointi tulisi ottaa nimenomaisesti huomioon myös vahingonkorvausvastuun arvioinnissa siten, ettei vastuuta synny tilanteissa, joissa yhtiö on toiminut sääntelyn edellyttämällä tavalla riskiperusteisesti ja priorisoinut toimenpiteitään asianmukaisesti”.
Myös Finnwatch katsoo, että yritysvastuulakia noudattamalla yritysten tulisi välttyä vahingonkorvausvastuulta ja siksi Suomen tulisi lisätä pakottava säännös yritysvastuulakiin. Tämä lisäisi oikeusvarmuutta niin yrityksille kuin uhreille sekä vähentäisi todennäköisesti niin riidan osapuolten kuin suomalaisen tuomioistuinjärjestelmän kuormitusta.
