Hiilineutraaliuden tulee olla vain välitavoite

Suomessa ollaan vähitellen saamassa valmiiksi kiinnostava ja kansainvälisestikin edistyksellinen hanke. Eri toimialat ovat viimeisen vuoden aikana tehneet työ- ja elinkeinoministeriön koordinoimia suunnitelmia oman ilmastokuormansa pienentämiseksi. Työn taustalla on hallituksen ohjelmaan kirjattu tavoite hiilineutraalista Suomesta 2035 mennessä. Tavoitteena on, että toimialakohtaisien tiekarttojen avulla saadaan parempi käsitys hiilineutraaliustavoitteen saavuttamiseksi tarvittavista poliittisista toimenpiteistä. Urakka lienee laajuudessaan ainutlaatuinen maailmassa, ja voi toivoa, että Suomen esimerkkiä seurataan muualla.

Suomen tavoitteleman hiilineutraaliuden eli tilanteen, jossa oma toiminta ei vaikuta ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuuteen, voi saavuttaa kahdella tavalla: joko vähentämällä päästöt oikeasti nollaan tai kompensoimalla päästöt niin sanottuun nettonollaan.

Koska päästöjen vähentäminen oikeasti nollaan on käytännössä usein vaikeaa tai hyvin hidasta, tavoitteena on usein nettonolla eli hiilineutraaliuden saavuttaminen laskennallisesti. Eli ensin omat päästöt selvitetään ja sitten tehdään suunnitelma, jossa toivottavasti ainakin osa päästöistä vähennetään aidosti ja loput kompensoidaan niin sanotuilla negatiivisilla päästöillä – kasvattamalla nieluja tai tukemalla päästövähennyksiä muualla.

Vaikka hallituksen tavoitteena on hiilineutraali Suomi, toimialoilla teetettyjen suunnitelmien kohdalla on puhuttu ainoastaan tiekartoista vähähiilisyyteen. Onhan selvää, ettei ole järkevää patistaa kaikkia toimialoja tai yrityksiä tähtäämään samaan pisteeseen vaan jokaisen tulisi vähentää ilmastoon kohdistuvaa rasitusta parhaan kykynsä mukaan.

Esimerkiksi rakennusalan tiekartassa päästöt vähenevät ilmaston kannalta parhaassa skenaariossa 80 prosenttia 2035 mennessä. Kemianteollisuudessa vastaava luku on 57 prosenttia, ja Teknologiateollisuudessa 38 prosenttia. Nämä ovat esimerkkejä aloista, joiden päästöjä pitää siis pystyä kompensoimaan jossain muualla, jotta valtakunnallinen hiilineutraalius 2035 voisi toteutua. Suomessa tämä tarkoittaa erityisesti metsien hiilinielua.

Kaupan ala arvioi olevansa omalta osaltaan hiilineutraali tavoitevuoden mukaisesti 2035, joskin tässä edellytetään tukia, verohelpotuksia ja kompensaation käyttöä. Ja päästöissä huomioidaan vain oman toiminnan suorat päästöt ja ostoenergian päästöt. Eli kaikki se, mitä kaupassa myydään jää tuotannon ja kulutuksen päästöjen osalta huomiotta. Esimerkiksi Kesko on arvioinut, että sen myymien tuotteiden tuotanto ja käyttö aiheuttaa yli 60 kertaa suuremmat päästöt kuin niiden kauppa. Näiden päästöjen pitää vähentyä muuta kautta: esimerkiksi elintarviketeollisuus pyrkii 75 prosentin vähennykseen 2035 mennessä.

On syytä myös huomioida, että toimialat ovat muutenkin arvioineet omia päästöjään usein melko suppeasti keskittyen omiin suoriin päästöihin sekä hankitun energian päästöihin. Tällainen toimialarajojen kunnioittaminen voi olla nykyisen tiekarttatyön kannalta järkevää, mutta samalla toimialojen ilmastovaikutus ei välttämättä näy tiekartoissa täysimääräisenä.

Se, että pelkkien päästövähennyksien rinnalla tai sijaan puhutaan hiilineutraaliudesta, on hyvä askel eteenpäin, mutta hiilineutraaliudesta puhuttaessa on hyvä muistaa, että ilmakehässä on jo vaarallinen määrä hiilidioksidia ja pelkkä hiilineutraalius ei tätä vielä muuta. Hallitusohjelmaankin on tarkalleen ottaen kirjattu tavoitteeksi, että ”Suomi on hiilineutraali vuonna 2035 ja hiilinegatiivinen nopeasti sen jälkeen”.

Esimerkiksi kaupan alan tiekartassa vuonna 2035 saavutettava hiilineutraalius tunnistetaan pelkäksi välietapiksi ja todetaan, että ”vuonna 2050 suomalainen kauppa on miltei nollapäästöinen” – jälleen ilman myytyjen tuotteiden huomioimista. Se, että tämä tavoite karkaa jo 15 vuotta myöhemmäksi ja sisältää varauksen ”miltei”, antaa hyvän esimerkin siitä, miten suuri ero ”hiilineutraalilla” ja ”nollapäästöisellä” on.

Käytännössä puhe julkisuudessa keskittyykin aivan liian usein hiilineutraaliuteen, vaikka sen pitäisi olla vain välitavoite matkalla siihen, että päästöt ovat aidosti nollassa tai että päästöjä suurempien nielujen avulla päästään hiilinegatiivisuuteen.

Kun puhutaan hiilineutraalista Suomesta, on myös syytä muistaa, että kyse on Suomen maantieteellisesti hiilineutraalista alueesta eikä varsinaisesti hiilineutraalista yhteiskunnasta. Kansainvälisen päästölaskennan vakiintuneiden perusteiden mukaisesti myös Suomen hiilineutraaliustavoitteessa katsotaan vain niitä päästöjä ja nieluja, jotka oikeasti sijaitsevat Suomessa. Suomalaisten elintavan eli kulutuksen päästöt on arvioitu noin kolmanneksen maantieteellisiä päästöjä suuremmiksi.

Kun laskenta keskittyy maantieteellisiin päästöihin, yritys Y tai toimiala X voivat vähentää päästöjään siirtämällä tuotantoa ulkomaille. Se vie Suomea kohti hiilineutraaliustavoitetta, mutta on ilmaston kannalta melko hyödytöntä tai jopa haitallista.

Globaalien päästöjen seurannan kannalta on perusteltua katsoa päästöjä tuotantomaan mukaan, sillä kulutusperäisiä päästöjä laskemalla lopputuloksen pitäisi ainakin pitkällä aikavälillä olla sama, mutta laskeminen on käytännössä paljon hankalampaa. Sen sijaan yksittäisten valtioiden – varsinkin sellaisen, joka aikoo esiintyä maailman ensimmäisenä hiilineutraalina hyvinvointivaltiona – pitäisi kantaa vastuu myös oman kulutuksen globaaleista päästöistä. Australia ja Ruotsi näyttävät jo esimerkkiä raportoimalla kulutusperäisiä päästöjään neljännesvuosittain. Suomella olisi nyt hyvä tilaisuus liittyä joukkoon, kun ilmastolain päivittäminen on muutenkin meneillään. Sinne voitaisiin kirjata, että kulutusperäisistä päästöistä tulee jatkossa raportoida esimerkiksi vuosittain eduskunnalle toimitettavassa ilmastovuosikertomuksessa.

Monessa tiekartassa korostuu suomalaisen yhteiskunnan globaali ilmastovaikutus niin sanotun kädenjäljen kautta. Kyseessä on markkinointi- ja viestintätarkoitukseen VTT:ssä ja LUT:ssa kehitetty käsite, jolla pyritään kuvaamaan Suomessa valmistetun edistyksellisen teknologian viennin päästöjä vähentävää vaikutusta maailmalla. Tiistaina järjestetyssä seminaarissa esimerkiksi Teknologiateollisuus esitti päästökehityksen ja kädenjäljen nousun samassa kuvassa, vaikka hiilikädenjälkeä koskevissa ohjeissakin todetaan, että kädenjäljessä ei vähennetä omia vaan jonkun muun päästöjä. Jos kädenjäljen voisi laskea omaksi vähennykseksi, tuloksena olisi kaksoislaskenta, sillä päästöjään vähentävä ulkomainen ostaja laskee tällaisen vähennyksen luonnollisesti omakseen. Hiilikädenjälki voi kuvata viennin ja tuotekehityksen ”vihreyttä”, mutta päästölaskentaan tai hiilineutraaliuden tavoitteluun sitä ei pitäisi sotkea.

Nyt tehdyt tiekartat korostavat mielellään edistyksellisten vientituotteiden kädenjälkeä, mutta paljon tärkeämpää olisi kantaa vastuuta niistä omien arvoketjujen päästöistä, jotka syntyvät Suomen rajojen ulkopuolella. Finnwatchin viime vuonna tekemässä selvityksessä kävi ilmi, että harva yritys tietää, millaisella energialla niiden tuottamia tai maahantuomia tuotteita valmistetaan. Vielä harvempi on aloittanut tuontituotteidensa hiilijalanjälkilaskennan.

Pahimmillaan hiilineutraaliuden tavoittelu saattaa johtaa ilmastonmuutosta hillitsevän toiminnan vesittymiseen. Lancasterin yliopiston tutkijat varoittivat viime elokuussa julkaistussa artikkelissaan, hiilineutraaliuden tavoittelu voi viedä huomiota pääasialta eli päästöjen vähentämiseltä. Heidän mukaansa kahden tavoitteen – päästöjen todellisen vähentämisen ja laskennassa päästöistä vähennettävien toimien kuten kompensaation – pitäminen erillään vähentäisi tavoitteiden sekoittamisesta aiheutuvaa riskiä. Ilmaston kannalta tärkein asia, eli fossiilisista polttoaineista luopuminen mahdollisimman pian, saattaa jäädä varjoon, jos keskitytään puhumaan hiilineutraaliudesta ja ainoastaan sivulauseessa tunnustetaan, että se saavutetaan laskennalla, jossa fossiilipäästöt kuitataan jonkinlaisilla negatiivisilla päästöillä – joko oman toiminnan nieluilla tai ulkopuolisella kompensaatiolla.

Lancasterin yliopiston tutkijat antavat tekstissään esimerkin maataloussektorilta. Suhteessa nykytilaan maataloudessa on mahdollisuus sekä päästövähennyksiin että negatiivisiin päästöihin: eläintuotanto on merkittävä päästölähde, ja toisaalta maankäytön muutoksilla on mahdollista lisätä hiilensidontaa. Toimialakohtaiset päästöt voidaan siten saada nettonollaan lisäämällä maaperän hiilensidontaa ja kompensoimalla siten eläintuotannon päästöt. Tällöin hiilineutraaliuden taakse jää kuitenkin piiloon hiilinegatiivisuuden eli paljon suuremman ilmastohyödyn mahdollisuus, jos hiilensidonta yhdistettäisiin eläinten tuotannon vähentämiseen.

Tutkijoiden mukaan suunnitelma hiilineutraaliudesta nojaa pahimmillaan optimistisiin arvioihin negatiivisten päästöjen hyödyntämisen teknisistä ja taloudellisista mahdollisuuksista tulevaisuudessa. Nielujen kasvattaminen tai päästöjen talteenotto on monessa tapauksessa vasta suunnittelu- tai kokeiluasteella.

Myöskään ulkopuolinen kompensaatio ei ole itsestään selvä varavaihtoehto, sillä muun muassa kompensaatiohankkeiden todellisiin vaikutuksiin liittyy selviä riskejä. Kaupan alan tiekartassa nostetaan kompensaation yhtenä riskinä esiin myös se, ettei kompensaatiomahdollisuuksia välttämättä riitä jatkossa kaikille. Huoli lienee todellinen, sillä kompensaation kysyntä kasvaa lähivuosina, kun esimerkiksi lentoala alkaa kompensoimaan päästöjään niin sanotun Corsia-järjelmän kautta – joskin näitä suunnitelmia uhkaa vesittyminen koronakriisin myötä.

On hyvä muistaa myös, että mitä enemmän negatiivisia päästöjä käytetään fossiilisten päästöjen kompensoimiseen, sitä vähemmän niitä jää käytettäväksi hiilinegatiivisuuden edistämiseen. 

Nyt päättynyt tiekarttatyö on erinomaisen hyvä alku yrityksien matkalle kohti aidosti ilmastokestävää ja ilmastovastuullista liiketoimintaa. Seuraavaksi työ- ja elinkeinoministeriön ja hallituksen pitää vetää tiekartat yhteen siten, että voidaan tehdä päätöksiä niistä toimista, joilla päästään hallituksen tavoittelemaan nettonollaan 2035 mennessä ja hiilinegatiiviseksi nopeasti sen jälkeen.

Työ jatkuu toivottavasti myös toimialoilla ja yrityksissä. Myös siellä on katseen oltava pidemmällä kuin vuodessa 2035 ja syvemmällä kuin pelkässä helpolla päästörajauksella saavutetussa laskennallisessa nettonollassa tai hiilineutraaliudessa. Niin kivalta kuin ”hiilineutraali” kuulostaakin ilmastovastuun kannalta on paljon tärkeämpää selvittää ja vähentää päästöjä kattavasti ulkomaille ulottuvia arvoketjuja myöten. Omaa urakkaa voi helpottaa vaatimalla samanlaisia tavoitteita myös ulkomaisilta kauppakumppaneilta.