Viivyttelevä ilmastopuhe nakertaa kriisitietoisuutta

Blogi
Lasse Leipola |

Ilmastokriisin sanoittaminen on haastavaa. Kyseessä on täysin poikkeuksellisella tavalla ihmiskuntaa uhkaava ilmiö, joka poikkeaa olennaisesti aiemmista uhkakuvista. Siinä missä pienemmät tai suuremmat ihmisjoukot voivat yhdistää voimansa ulkopuolelta tulevien uhkien – olipa kyseessä sitten pandemia, diktaattori tai asteroidi – torjumiseksi, ilmastonmuutos kumpuaa monin tavoin meistä itsestämme. Taistelu ilmastonmuutosta vastaan on myös taistelua omaa elintapaamme vastaan. Monen tutun asian on muututtava, jotta ilmastonmuutos saadaan hillittyä siedettävälle tasolle.

Siksi aiheesta on vaikeaa käydä keskustelua, jossa tunnustetaan erittäin epämiellyttävät tosiasiat ja välittömät uhkakuvat, mutta voidaan samalla kuitenkin avoimesti ja ennakkoluulottomasti katsoa, mitä pitäisi tehdä. On hyvin inhimillistä haluta nähdä oma toiminta, oma elinkeino tai oma harrastus joko osana ilmastokriisin ratkaisua tai vähintään harmittomana pienenä poikkeuksena siihen, mitä pitää tehdä.

On paljon helpompaa ulkoistaa tarvittavia toimia muille, maantieteellisesti toisaalle tai kauemmas tulevaisuuteen kuin luopua siitä, mikä on itselle tärkeää, tuttua ja turvallista tässä ja nyt. Siten ilmastonmuutoksen hillinnän edellyttämää kiireellisyyttä ja kattavuutta ei usein haluta nähdä tai tunnustaa. Tämän huomaa, kun kiinnittää huomiota siihen, miten ilmastonmuutoksesta puhutaan.

Tasapuolisuuden vaatiminen voi nostaa riman liian korkealle.

Joukko ilmastopolitiikkaan erikoistuneita tutkijoita julkaisi heinäkuun alussa artikkelin, jossa luokitellaan tällainen ilmastotoimia viivyttelevä puhetapa neljään ryhmään. Ensimmäisen viivyttelyn tavan tutkijat nimeävät vastuun siirtämiseksi.

Tähän puhetapaan kuuluu esimerkiksi yksilöiden vastuun korostamista, vapaamatkustajuuteen vetoamista tai niin sanottua ”whataboutismia” eli huomion kääntämistä muualle. Tutkijoiden mukaan tällaiset puhetavat voivat peräänkuuluttaa oikeasti tärkeää tasapuolisuutta, mutta samalla ne usein nostavat omia toimia koskevan riman liian korkealle. Arkinen esimerkki tästä voisi olla se, että kasvissyöjä sanoo ryhtyvänsä vegaaniksi vasta sitten, kun muutkin ovat lopettaneet lihansyönnin.

Toinen ilmastotoimia viivyttelevä puhetapa on näennäisten ratkaisujen edistäminen rakenteellisten uudistusten sijaan. Tätä joukkoa leimaa usko siihen, että talouden nykyiset rakenteet pystyvät ratkaisemaan ilmastokriisin esimerkiksi teknologian kehittymisen myötä tai että ratkaisut voidaan saavuttaa pelkällä porkkanalla ilman keppiä. Samaan ryhmään tutkijat laskevat myös kunnianhimoiset ilmastotavoitteet, joista puuttuu konkretia, sekä fossiilisten polttoaineiden käytön puolustamisen välivaiheena tai ”puhtaampana” ratkaisuna vielä vanhempaan teknologiaan verrattuna.

Ilmastotoimia viivytellään myös vaatimalla täydellisen haitattomia poliittisia ratkaisuja tai korostamalla ilmastonmuutoksen hillinnän aiheuttamia taloudellisia tai sosiaalisia kustannuksia. Tutkijat muistuttavat, että nämä näkökulmat ovat tärkeitä ilmastopolitiikan tekemisessä, mutta niiden korostaminen painottaa lyhyttä aikaväliä ja saattaa siten jättää varjoonsa sen, että myös ilmastonmuutoksesta aiheutuu kustannuksia, tai sen, että hillintätoimet voivat tuoda pidemmällä aikavälillä erilaisia hyötyjä kuten työllisyyden tai kansanterveyden paraneminen.

Neljäs ja viimeinen ilmastonmuutoksen hillintää viivyttelevä puhetapa on tutkijoiden mukaan antautuminen ylivoimaisen haasteen edessä. Nämä argumentit jakautuvat kahteen ryhmään. Joko ilmastonmuutoksen katsotaan olevan niin pitkällä, ettei sille voida enää tehdä mitään, tai sitten väitetään, ettei hillinnän edellyttämä muutos ole mahdollinen demokraattisessa yhteiskunnassa. Jälkimmäisestä käyvät esimerkiksi Suomessakin yleiset viittaukset siihen, että jos ilmastopolitiikkaa kiristetään liikaa täälläkin olisivat pian keltaliivit kaduilla.

On tärkeää korostaa, ettei viivyttelevässä ilmastopuheessa ole kyse sellaisesta harhaanjohtamisesta tai valehtelusta kuin perinteisessä ilmastodenialismissa. Edellä esitetyt puhetavat perustuvat todellisiin ja usein perusteltuihin huoliin siitä, millaisia vaikutuksia ilmastopolitiikalla voi olla. Samaan aikaan ne voivat kuitenkin luoda vastakkainasetteluja ja vääristää käsitystä siitä, mikä on mahdollista tai välttämätöntä.

Viivyttelevä ilmastopuhe on vallankäyttöä.

Ilmastotoimia viivyttelevästä puheesta löytyy runsaasti esimerkkejä – myös Suomesta. Arkisessa puheessa heitot kiinalaisten päästöistä, pienituloisten arjen vaikeutumisesta tai kalliimpia polttoaineita vastustavista keltaliiveistä ovat melko harmittomia. Mutta viivyttelevä ilmastopuhe voi olla myös vallankäyttöä.

Esimerkiksi kun eduskunta käsitteli viime helmikuussa ilmastovuosikertomusta, erityisesti perussuomalaisten kansanedustajat viljelivät viivyttelevää retoriikkaa. Ritva Elomaa siirsi vastuuta muualle sanomalla, että ”ratkaisu ilmastonmuutokseen lepää suurempien saastuttajien hartioilla”, ja Ano Turtiainen puolestaan väittämällä, että ”suomalaisten osuus tästä globaalista ilmiöstä on yhtä merkityksetön kuin yhden silakan pissa Itämeressä”. Juha Mäenpää korosti ilmastopolitiikan mahdollisia haittoja varoittamalla, että ”päästöongelmilla brassaileminen” aiheuttaa ikäviä tilanteita perheille, jotka elävät maataloudesta tai turpeesta. Mauri Peltokangas puolestaan uhkasi, että kunnianhimoisilla päästövähennystavoitteilla ”voi olla kohtalokkaita vaikutuksia maallemme”.

Tällaiset puheet ovat vahingollisia, sillä niillä pyritään kyseenalaistamaan koko ilmastopolitiikan tarve. Mutta ongelmallista on myös se, että vähätellään tarvittavan muutoksen tahtia, kokoa tai luonnetta. Tällainen puhe on hienovaraisempaa, ja se liittyy usein muun muassa siihen, että esimerkiksi yritykset tai toimialat vähättelevättä tarvetta oman liiketoimintansa muuttamiseen.

Esimerkiksi Nesteen toimitusjohtaja Peter Vanacker sanoi Helsingin Sanomille maaliskuussa, ettei yhtiön hiilineutraaliustavoite tarkoita, että Neste lopettaisi perinteisen öljynjalostuksen, vaan siirsi vastuuta asiakkaille: ”Ovatko kaikki myymämme tuotteet kymmenen vuoden päästä uusiutuvia? Luulen, että markkinat ratkaisevat, onko öljypohjaisille tuotteille kysyntää.”

Metsäyhtiö UPM:n toimitusjohtaja Jussi Pesonen puolestaan sanoi saman lehden haastattelussa helmikuussa olevansa varma, että talousmetsät ovat erittäin tehokas tapa hidastaa ilmastonmuutosta. Metsien käyttöön voi liittyä monenlaisia ilmastoratkaisuja, mutta mikään yleisratkaisu puunkäyttö ei ole. Tutkijat ovat esimerkiksi yhtä mieltä siitä, että hakkuiden lisääminen pienentää ilmastonmuutosta hillitsevää metsien hiilinielua ja metsien hiilivarastoa vähintään vuosikymmeniksi eteenpäin, sekä siitä, että puuntuotanto ja hiilensidonta ovat keskenään kilpailevia tapoja käyttää metsiä.

Pesonen antoi samassa haastattelussa esimerkin myös tutkijoiden havaitsemasta ”porkkanaa, ei keppiä” -retoriikasta sanomalla, että Suomea vaivaa ”rajoita, kiellä, pakota ja verota” -kulttuuri: ”Minusta esimerkiksi ilmastoratkaisuja pitäisi olla tukemassa, kehittämässä ja luomassa sellaiset säännöt, jotka luovat uusia ratkaisuja eivätkä kiellä jotain.”

Tutkijoiden kuvaama luovuttaminen on melko lailla harvinaisempaa kuin esimerkiksi vastuun siirtäminen tai haittoihin keskittyminen. Yhden esimerkin luovuttamisesta antoi kuitenkin St1:n hallituksen puheenjohtaja Mika Anttonen Talouselämä-lehdessä viime tammikuussa, kun hän väitti, ettei energiajärjestelmää ole mahdollista muuttaa niin nopeasti, että lämpeneminen rajoitettaisiin puoleentoista asteeseen:

”En voi sanoa henkilökunnalleni, että voimme toteuttaa 1,5 asteen vision, koska se ei ole mahdollista. Se on lähes sama asia, että sanoisin, että aletaan nyt treenaamaan kovasti satasen juoksua ja jokainen vetää alle viiden sekunnin ensi kesänä.”

Viivyttelyllä pyritään ostamaan lisää aikaa perinteiselle liiketoiminnalle.

Ilmastotoimia viivyttelevään retoriikkaan puuttuminen ei vähättele sitä, etteikö hillintätoimiin voisi liittyä todellisia haasteita tai kustannuksia, vaan peräänkuuluttaa niiden suhteuttamista ilmastonmuutoksen tuomiin haasteisiin ja kustannuksiin.

Viivyttelevää puhetta ei myöskään pidä suoriltaan tulkita passiivisuudeksi tai vastarinnaksi. Niin Neste, UPM, St1 kuin moni muukin yritys kehittää uusiutuvia vaihtoehtoja perinteisen fossiilitalouden raaka-aineille ja energialähteille. Yritysten tuotekehityksestä voidaan lopulta saada monia ratkaisevia teknologioita ilmastonmuutoksen hillitsemiseen. Mutta samaan aikaan viivyttelevällä puheella pyritään ostamaan lisää aikaa perinteiselle liiketoiminnalle, joka on enemmän tai vähemmän ristiriidassa ilmastonmuutoksen hillinnän kanssa.

Uusia hankkeita voi käyttää myös perusteena sille, ettei vanhasta päästetä irti. Anttonen sitoi Talouselämän haastattelussa uusiutuvan energian hankkeet fossiilisten polttoaineiden myyntiin: ”Ilman tervettä kassavirtaa ja tulosta emme olisi pystyneet tekemään yhtään uusiutuvan energian kehityshanketta.”

Vanhaan takertumisen taustalla on helppo nähdä haluttomuutta tunnustaa sitä, miten suuresta ja välittömästä uhasta ilmastonmuutoksessa on kyse. Silloin voi tuntua perustellulta rahoittaa uusiutuvaa energiaa myymällä öljyä. Tai korvata vanhoja lentokoneita tai hiilivoimaloita uusilla – kuten valtionyhtiömme tekevät. Tällaiseen vanhojen rakenteiden näennäiseen vihertämiseen ei oikein olisi enää aikaa vaan tarvittaisiin suurempia muutoksia.

Riittävän suuria ja rakenteellisia uudistuksia viivyttelevissä puhetavoissa on harvoin kyse pelkästä sanoista, ja siksi niihin on syytä kiinnittää huomiota. Puhe on aina yhteydessä siihen, millaiseksi maailma mielletään. Sanoilla asetellaan omia prioriteetteja järjestykseen, mikä ohjaa myös käytännön tekoja. Sanat myös luovat odotuksia, joita vasten yritysten toimintaa peilataan.

Siksi on aina yhtä harmillista, kun puheet eivät heijasta tilanteen vakavuutta. Olisiko Vanacker voinut sanoa, että Neste pyrkii kehittämään kymmenessä vuodessa niin hyviä tuotteita, ettei fossiiliselle öljylle ole silloin enää kysyntää? Entä jos Mika Anttonen kertoisikin sanovansa henkilökunnalleen, että puolitoista astetta saattaa olla jo tavoittamattomissa, mutta muiden mahdollisesta hidastelusta välittämättä he voivat tehdä kaikkensa, että edes oma toiminta on sillä polulla.

Vaikka UPM:n Pesonen veisteli metsähakkuista ilmastotekoa ja kehui sellua ”erittäin korkean teknologian tuotteeksi”, ei hänen haastattelunsa sentään ollut pelkkää vanhaan tarraamista. Kun jutussa mainittiin yhtiön uudesta biojalostamosta, saattoi Pesosen sitaatissa nähdä jopa viittauksen siihen, että tulevaisuudessa metsäteollisuus voisi pärjätä vähemmillä hakkuilla: ”Nämä tuotteet ovat myös sikäli ympäristön kannalta hyviä, että niissä lopputuotteeseen ei tarvita niin paljon puuta kuin sellussa.”

Mutta ilman julkilausuttua tavoitetta puunkäytön vähentämisestä tällaiset viittaukset menevät nekin helposti viivyttelyn piikkiin.

Kuva: Brendan Landis, Flickr (CC-BY-SA)


Lasse Leipola

Finnwatchin ilmastoasiantuntija.