Merkkipäivälahjoitus
Kannatusjäsenyys
Jos kompensaatioita ei säännellä, markkina uhkaa jäädä helppoheikkien ja viherpesijöiden temmellyskentäksi. Yritykset pääsevät kutsumaan itseään hiilineutraaleiksi ilman, että päästöt oikeasti vähenevät.
Viime vuosina Suomeen on perustettu kymmeniä palveluita, jotka haluavat kaupallistaa metsien hiilensidontaa. Niiden tavoite siitä, että kotimaisia metsiä käytettäisiin yhä enemmän ilmastokriisin torjuntaan on kannatettava. Liian pitkään metsänomistajan ainoa taloudellisesti järkevä vaihtoehto on ollut päätehakkuu – ja usein jo siinä vaiheessa, kun puusto vielä kasvaa kohisten.
Nämä uudet palvelut myyvät yrityksille ja yksityishenkilöille puiden istutusta tai hiilensidontaa, mutta viittaavat usein myös mahdollisuuteen kompensoida tai hyvittää päästöjä. Ne eivät kuitenkaan pääsääntöisesti täytä läheskään kaikkia niitä kriteerejä, joita päästökompensaatiolta on perinteisesti edellytetty. Taustalla voi olla vauhtisokeus, mutta varmasti myös alan puutteellinen sääntely. Kun termien määrittely on epäselvää, markkinoilla käydään kauppaa ilman selvyyttä esimerkiksi siitä, milloin hiilensidonta kelpaa kompensaatioksi ja milloin ei.
Toistaiseksi ainoa suoraan kompensaatiotoimintaan Suomessa vaikuttanut lakipykälä on rahankeräyslaissa. Sen perusteella Poliisihallitus katsoi, että kompensaatiotoiminta katsotaan hyväntekeväisyydeksi ja edellyttää siten rahankeräyslupaa, jollaista yritykset eivät voi saada. Kaupallisen kompensaatiotoiminnan estävää linjausta ei kuitenkaan pidetty kovin järkevänä, ja lakia ollaan nyt korjaamassa, mikä vapauttaa alan tästä rajoitteesta.
Rahankeräyslain sijaan tarvittaisiin aivan toisenlaisia sääntöjä. Kompensaatioiden alkutuotantoa suomalaisissa metsissä ei valvota nykyisin mitenkään ja kansainvälisestikin vain alan itse kehittelemien sertifiointijärjestelmien kautta. Finnwatchin keskiviikkona julkaisema raportti osoittaa, etteivät parhaatkaan sertifikaatit ole nykyisellään riittäviä.
Alan nykyiset puutteet jättävät ilmaan kysymyksen siitä, ovatko puutteet korjattavissa vai pitäisikö ilmastokriisi pyrkiä ratkaisemaan ilman mahdollisuutta kompensaatioon. Finnwatch lähestyy tätäkin kysymystä yritysten ihmisoikeusvastuun näkökulmasta: Yritykset aiheuttavat päästöjä, jotka pahentavat ilmastokriisiä ja heikentävät siten ihmisoikeuksien toteutumista. Tällainen vahingon aiheuttaminen ei ole oikeutettua, vaikka paikalliset lait tai kansainväliset sopimukset sen mahdollistavat.
Päästöistä on siten hankkiuduttava eroon ja mahdollisimman nopeasti. Lyhyellä aikavälillä tämä ei usein ole mahdollista, minkä vuoksi yritysten tulee pyrkiä kantamaan vastuunsa jotenkin muuten. Tällöin kompensaatio alkaa näyttää parhaalta, jos ei ainoalta vaihtoehdolta. On siis etsittävä keinoja kompensaatiomarkkinan korjaamiseksi.
Hyvä uutinen on se, että näitä korjauksia pohditaan parhaillaan sekä Suomessa että maailmalla, eli vaikuttamisen aika on juuri nyt. Korjauksilla on kuitenkin myös kiire: alan kasvupaineet ovat huomattavat, sillä yritykset asettavat yhä useammin itselleen ilmastotavoitteita, joihin on sisäänrakennettu kompensaatioiden käyttöä. Vapaaehtoisista kompensaatioista voi tulla myös vähemmän vapaaehtoisia: kun oikeus toukokuussa määräsi öljy-yhtiö Shellin vähentämään päästöjään aiemmin kaavailtua enemmän, se puhui nettopäästöistä, mikä viittaa siihen, että määräyksen täyttämiseen voisi käyttää myös jonkinlaista kompensaatiota.
Vaikka Finnwatch katsoo kompensaation hyväksyttäväksi ja tietyissä tapauksissa kannatettavaksi toiminnaksi, pidämme ehdottoman tärkeänä sitä, että päästövähennykset ovat ensisijaisia ja jatkuvia. Myös ilmastotavoitteet tulisi asettaa erikseen päästöille ja kompensaatiolla saavutettavilla nettopäästöille. Näistä tulee myös raportoida ja viestiä erillään.
Tuoreen raporttimme perusteella tarvittavat toimenpiteet kompensaation laadun varmistamiseksi voidaan jakaa kolmeen ryhmään: alan omat toimet, kotimaisen kompensaatiotoiminnan sääntely sekä markkinointiväitteiden sääntely. Niillä ei korjata kaikkia ongelmia, mutta voidaan saavuttavaa merkittäviä parannuksia nykytilaan verrattuna.
Alan omat toimet koskevat toiminnan kaikkia tasoja: sertifiointijärjestelmiä, hanketoteuttaja, kompensaatiopalveluita sekä kompensaatiota ostavia ja käyttäviä yrityksiä. Tiivistettynä kyse on siitä, että jokaisella tasolla tulee pyrkiä varmistamaan kompensaation kriteerien täyttyminen koko arvoketjussa. Monessa tapauksessa merkittävä parannus saavutetaan jo läpinäkyvyyttä parantamalla. Joissain tapauksissa vaaditaan taas kattavaa liiketoimintamallin uudistamista.
Kotimaisen tuotannon sääntelyä voitaisiin edistää valtion ylläpitämällä rekisterillä. Kompensaatiota tuottavien palveluiden tulisi täyttää tietyt kriteerit, jotta ne voidaan ottaa mukaan rekisteriin. Vastineeksi tästä niiden tuottamaa hiilensidontaa tai muuta ilmastohyötyä ei laskettaisi Suomen ilmastotavoitteiden täyttymiseen, jolloin vältettäisiin niin sanottu kaksoislaskenta. Tällainen mekanismi tarkoittaisi myös sitä, että valtiolla olisi vahva kannustin varmistaa, ettei se laske kompensaatioksi ja siten oman tavoitteensa ulkopuolelle, heikkolaatuista toimintaa.
Viimeiseksi tarvitaan myös markkinointiväitteiden sääntelyä ja valvontaa. Kompensaatioon liittyvät termit kuten “hiilineutraali” tai “päästöt hyvitetty” ovat nykyään vapaasti käyttäjiensä määriteltävissä. Kuluttajansuojan varmistamiseksi viranomaisen tulisi ohjeistaa kompensaatioväittämien markkinoinnista aivan kuten aiemmin on ohjeistettu ympäristöväittämistä.
Ympäristöministeriön lähiviikkoina valmistuva selvitys kompensaatiotoiminnan sääntelystä ja ensi syksynä eduskunnassa käsiteltävä rahankeräyslain uudistus tuovat päästökompensaatiot poliittiselle areenalle. Se tarkoittaa, että poliitikot saavat tilaisuuden ratkaista tässä kirjoituksessa ja laajemmin raportissa käsiteltyjä ongelmia.
Jos sääntelytoimet jätetään tekemättä kompensaatiomarkkina uhkaa jäädä helppoheikkien ja viherpesijöiden temmellyskentäksi. Yritykset pääsevät kutsumaan itseään hiilineutraaleiksi tai jopa hiilinegatiivisiksi ilman, että päästöt missään oikeasti vähenevät. Samalla kärsivät vahinkoa ne yritykset, joiden ilmastotoimet ovat aitoja ja joiden saavuttamiseksi on voitu joutua tekemään kalliitakin investointeja. Viime kädessä kärsijöinä ovat me kaikki: aitoja ilmastotekoja tarvitaan tällä vuosikymmenellä tai maapallo lämpenee yli edes jossain määrin turvallisena pidetyn puolentoista asteen rajan.
Kun se into, jolla uusia kompensaatiopalveluita on viime vuosina tuotu Suomessa markkinoille, käännetään seuraavaksi näiden palveluiden laadun kehittämiseen, kyseessä voi olla kansainvälisestikin kiinnostava tuote.
