Kompensaatiohankkeet rämpivät kohusta toiseen

Anekauppaa vai ilmastotekoja, kysyi Finnwatchin päästökompensaatiota käsitelleen raportin otsikko kesäkuussa 2021. Nyt kysymys on entistäkin ajankohtaisempi. Helsingin Sanomien (23.10.) ja Ylen (24.10.) tuoreet paljastusjutut päästökompensaatiosta ovat nostaneet kompensaation uskottavuuden julkiseen keskusteluun. 

Kun käytetystä kompensaatiosta paljastuu puutteita, on helppoa leimata koko homma huijaukseksi tai ainakin päästövähennyksiä viivytteleväksi viherpesuksi. Toisaalta on hyvin tiedossa, että kaikki mahdolliset ilmastotoimet pitäisi saada liikkeelle ja mahdollisimman nopeasti.

Tällä viikolla niin YK:n ilmastoneuvotteluorganisaatio UNFCCC, kansainvälinen energiajärjestö IEA, YK:n ympäristöohjelma UNEP kuin myös maailman luonnonvarainstituutti WRI ovat julkaiseet tuoreita arvioita siitä, että nykyiset toimet ilmastokriisin torjumiseksi eivät ole likimainkaan riittäviä.

Selvityksistä ehkä havainnollisin oli UNEP:in Emissions Gap -rarpotti. Sen mukaan nykyinen politiikka on johtamassa 2,8 astetta ja sitoumuksetkin 2,5 astetta lämpimämpään maailmaan. Näin siitä huolimatta, että maailman maat sopivat vuonna 2015 Pariisissa, että lämpeneminen tulisi pyrkiä rajoittamaan puoleentoista asteeseen tai ainakin selvästi alle kahden asteen. Tätä väliä tekojen ja tavoitteiden välillä kuvaa raportin päästökuiluun viittava nimi.

Laadukas päästökompensaatio voisi olla yksi tapa kiriä umpeen tätä kuilua, mutta se edellyttää nykyisten ongelmien tunnistamista ja tunnustamista, sekä määrätietoisia toimia päästökompensaation korjaamiseksi.

Hesarin jutussa käsitellyn, muun muassa ravintolaketju Fafa’sin ja teknologiayhtiö Woltin käyttämän, Kongossa sijaitsevan kompensaatiohankkeen arveluttavuus liittyy muun muassa niin sanottuun lisäisyyteen. Metsää on hankkeessa kyllä suojeltu, mutta kompensaation kannalta olennainen kysymys on se, uhkasiko näitä metsiä oikeasti mikään – ja jos uhkasi, kuinka laajassa mittakaavassa.

Kompensaation uskottavuuden kannalta olennaista lisäisyyttä peilataan perusuraan, joka on teoreettinen arvio vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jossa hanketta ei toteuteta – eli esimerkiksi edellä mainittu metsä olisi jätetty suojelematta. Kun hanke toteutuu, ei tätä perusuraa koskaan nähdä todellisuudessa. Juuri tämä epävarmuus oli yksi Hesarin jutun kritiikin kohde, ja yleinen metsähankkeiden heikkous.

Fafa’sin ja Woltin käyttämään hankkeeseen liittyy myös muita metsähankkeille tyypillisiä epävarmuuksia. Ensinnäkin sopimus suojelusta on jutun mukaan tehty vain 30 vuodeksi, ja on epäselvää, estääkö enää mikään kompensaatiometsän hakkuuta sen jälkeen. Metsähankkeisiin liittyy myös toinen perustavanlaatuinen epäkohta: fossiilista päästöä sidotaan niissä biologiseen nieluun. Jos esimerkiksi fossiilisilla polttoaineilla tehtyjen kuljetusten väitetään olevan hiilineutraaleja, kun ne on kompensoitu metsähankkeella, on hyvä huomata, että päästöjen verran hiiltä on tosiasiassa siirtynyt pysyvästä geologisesta varastosta ilmakehän kautta biologiseen kiertoon. Koska esimerkiksi metsien hiilensidonnalla kuitenkin on ilmastonmuutosta hillitsevä vaikutus, on metsähankkeet tyypillisesti hyväksytty kompensaatiomenetelmäksi.

Tämä ei kuitenkaan ole pysyvä asiantila, sillä niin sanotuissa nettonollatavoitteissa edellytetään tyypillisesti aidosti pysyvää hiilensidontaa, mikä sulkee metsähankkeet pois valikoimasta. Samaan suuntaan kannustavat myös niin sanotut Oxfordin kompensaatioperiaatteet, joista on nopeasti tullut yksi laadukkaan päästökompensaation kansainvälisistä ohjenuorista.

Se, millaisia hankkeita kompensaatioon kelpuutetaan, on usein niin sanottujen sertifikaattijärjestelmien käsissä. Ne määrittävät esimerkiksi sen, miten lisäisyyden arvioinnissa käytettävä perusura määritellään. Ylen jutuissa – erityisesti MOT-jakson Intiassa kuvatussa osuudessa – käsiteltiin lisäisyyden ohella hankkeiden valvonnan luotettavuutta. Finnairin lentojen kylkiäisenä myytävän kompensaation taustalla olevaa biokaasuhanketta arvioidaan ja seurataan lähinnä paperilla. Paikan päällä ei käydä kuin muutaman vuoden välein. Tämä ei sinänsä ole mikään paljastus vaan aivan tyypillinen toimintatapa.

Juuri sertifiointijärjestelmien edellyttämien kriteerien ja valvonnan tulisi olla päästökompensaatioon kohdistuvan kritiikin ytimessä. Nyt huomio keskittyy usein tarpeettoman paljon yksittäisiin hankkeisiin tai siihen, että ostajat ovat kompensaatiohankinnoissaan huolimattomia, mikä toki vakava puute sekin.

Kompensaatioalalla halutaan vain harvoin tuoda esiin markkinoitavien hankkeiden epävarmuuksia. Sen sijaan esitetään, että kaikki tietyn sertifikaatin hyväksymät hankkeet olisivat yhtä hyviä ja tuottaisivat tarkasti luvatun ilmastohyödyn. Eli vähän kuin menisi kauppaan ja ostaisi litran kauramaitoa, jolloin saa melko tarkalleen oikean määrän juuri sitä mitä haluaa.

Oikeasti kompensaatiomarkkina on pikemminkin kuin vaatteiden ostaminen verkosta: kaikki myyjät kyllä kehuvat omaa erinomaisuuttaan, mutta puheet ovat vain puheita. Voit ostaa halpaa tai kallista, eikä se välttämättä kerro mitään laadusta. Kun tilaat T-paidan, saat kyllä varsin todennäköisesti T-paidan, mutta se voi olla vähän toista väriä tai kokoa, mitä ajattelit, ja materiaalin ja saumojen laatu on aikalailla arpapeliä. Se, millaisia ihmisoikeusrikkomuksia tuotannossa tapahtuu, jää liian usein täysin piiloon. Pahimmassa tapauksessa myyjä tai joku välikäsi huijaa, etkä saa paitaa lainkaan.

Aivan samalla tavalla kompensaation ostaminen on paljon haastavampaa kuin mitä myyjät haluavat antaa ymmärtää. Sen sijaan, että yrittäisi lajitella hanketyypit tai yksittäiset hankkeet kunnolliseksi ja kelvottomaksi kompensaatioksi, voi olla hyödyllistä ajatella niiden sijoittuvan janalle, joka lähtee puhtaasta huijauksesta (myydään kompensaatiota, vaikka mitään ei oikeasti tapahdu) ja päätyy esimerkiksi tarkasti sertifioituun ja läpinäkyvästi valvottuun hankkeeseen, jossa hiilidioksidia poistetaan suoraan ilmakehästä pysyvään geologiseen varastoon.

Tälle janalle voi ajatella myös tiettyjä merkkipaaluja. Esimerkiksi nykyiset kompensaatiosertifikaatit asettavat hankkeille tietyt kriteerit, joilla pyritään varmistamaan, että hankkeet eivät ole aivan janan alkupäässä. Tällaisia kriteerejä voi pitää minimivaatimuksena sille, että toiminta on ylipäätään sellaista, että se kelpaa kompensaatiokäyttöön. Koska suomalaisissa hankkeissa tällaisia sertifikaatteja ei juuri käytetä, on meillä tunnistettu tarve kansalliselle kompensaatiohankkeiden rekisterille, jolla voitaisiin asettaa vähän vastaavat minimikriteerit kotimaisille toimijoille.

Minimikriteerien täyttyminen ei useinkaan riitä vaan ostajan on aina oltava huolellinen. Sertifikaattien päälle voi saada lisävarmuutta esimerkiksi sillä, että kompensaatiokaupassa käyttää välittäjää, joka pystyy omalla asiantuntemuksellaan arvioimaan hankkeita kriittisesti ja asettamaan siten riman korkeammalle kuin pelkät sertifikaatit. Sertifikaattien rimaa pyritään nostamaan niin sanotun ICVCM-ryhmän kehittelemillä Core Carbon Principles -kriteereillä, jotka on määrä julkistaa vielä loppuvuoden aikana. Myös Finnwatch lausui luonnosversiosta ja esitti parannuksia muun muassa ihmisoikeuksien huomioimiseen hankkeissa. 

Ostajan näkökulmasta tällainen jana-ajattelu antaa selvän ohjenuoran hankintoihin: katso mitä kaikkea on tarjolla, ja pyri valitsemaan niistä mahdollisimman laadukas vaihtoehto. Ja kuten edellämainitut Oxford-periaatteetkin kannustavat, tärkeää on pyrkiä vuosi vuodelta aina vain laadukkaampiin ja laadukkaampiin hankkeisiin. Ja samalla tietenkin pitää etusijalla se tärkein, eli oman arvoketjun päästöjen määrätietoinen vähentäminen, jota ilman kompensaatio on – laadusta riippumatta – viherpesua.

Oli erittäin hyvä, että Hesarin jutussa nousi esiin sekä yritysten omien päästövähennysten ensisijaisuus että päästökompensaation jatkaminen, vaikka haasteita tulisikin vastaan. Se, että jutussa kuitenkin annettiin ostajalle ohjeeksi kompensaatio-ostojen hajauttaminen, jottei “kaikki raha häviä tuuleen”, on arveluttavaa. Mitä useampi hanke, sitä työläämpää on ottaa huolellisesti selvää jokaisesta ja todennäköisyys sille, että huono osuu kohdalle kasvaa.

Hajauttaminen on myös vastuun kantamisen kannalta ongelmallista. Kun yritys kompensoi päästöjään jossain hankkeessa sen on kannettava vastuunsa kahteen suuntaan. Ensinnäkin yritysvastuun kansainväliset periaatteet edellyttävät, että yritys selvittää ja puuttuu arvoketjunsa ihmisoikeus- ja ympäristöriskeihin. Kun yritys kompensoi, hankkeesta tulee osa sen toimintaan kytkeytyvää arvoketjua. Mitä enemmän hankkeita, sitä laajemmalla vastuuta on kannettava. Kuten HS:n ja Ylen jutut jälleen osoittivat, kompensaation myyjään tai sertifioijaan ei voi luottaa sokeasti, vaikka niillä toki on oma vastuunsa.

Toisekseen, kun yritys myy jotain tuotettaan hiilineutraalina kuluttajille tai toisille yrityksille, se on vastuussa siitä, että lupaus on totta ja että päästöt on oikeasti ja täysimääräisesti kompensoitu. Se on kova lupaus, jota ei voi jättää luottamuksen varaan. Mitä enemmän hankkeita on käytössä, sitä työläämpää on varmistua siitä, että oma lupaus on oikeasti täytetty. Kuluttajat ja kuluttajaviranomaiset tulevat olemaan koko ajan tarkempia yritysten esittämien ilmastoväittämien kanssa. Tarkkuutta vaaditaan myös yrityksiltä, jotka ostavat toisilta yrityksiltä hiilineutraaleiksi väitettyjä välituotteita tai palveluita, ja välittävät tämän lupauksen omille asiakkailleen.

Päästöjen kompensoiminen on haastavaa ja monelle voisi olla houkuttelevaa luopua koko leikistä. Yritysten tulee kuitenkin muistaa, että kyse ei ole ainoastaan vapaaehtoisesta mahdollisuudesta hankkia oikeutusta erilaisille markkinointiväittämille. Kyse on paljon suuremmasta asiasta: ihmisoikeusperustaisesta ilmastovastuusta.

On kiistatonta, että ilmastonmuutos haittaa jo nyt ihmisoikeuksien toteutumista ja että jokainen päästö pahentaa tilannetta entisestään. Siten yrityksillä on muihin toimintansa haitallisiin ihmisoikeusvaikutuksiin rinnastuva velvollisuus välttää ja vähentää päästöjään. Ja siltä osin kuin tämä ei ole lyhyellä aikavälillä mahdollista, tulee päästöt kompensoida mahdollisimman laadukkaissa hankkeissa. Yritysten ilmastovastuuta on käsitelty kattavasti Finnwatchin vuosi sitten jukaisemassa raportissa.

Vähennykset ja kompensaatiot ovat siis sekä-että eikä joko-tai. Vaikka päästövähennystavoitteet ja -toimet olisivat kuinka tiukat, ei vastuuta viimeisistä päästöistä tule jättää kantamatta. Tästä näkökulmasta katsottuna pitkään päästöjään kompensoinut Posti toimii väärin, kun se lopettaa kompensaation ja keskittyy pelkkään Science-Based Targets -järjestelmän mukaisen nettonollatavoitteen saavuttamiseen. Kompensaatioiden lopettaminen johtaa siihen, että Postin päästöt jatkavat haitallisten ihmisoikeusvaikutusten aiheuttamista siihen asti, että se saavuttaa nettonollatavoitteensa.

Kompensaatiohankintojen kanssa tuskailevien yritysten etu on, että tuleva hallitus jatkaa nykyisellä hallituskaudella aloitettuja ja selvitettyjä toimia markkinan kehittämiseksi. Ensimmäinen askel, eli niin sanottujen Suomen kansallisten, sekä kompensaation ostajia että myyjiä koskevien pelisääntöjen kirjaaminen on jo käynnissä ympäristöministeriön ja maa- ja metsätalousministeriön hankkeessa. Nämä on määrä saada valmiiksi jo helmikuuhun mennessä.

Näille säännöille hyvän pohjan antavat loppuvuoden aikana julkaistavat kansainväliset linjaukset. Edellämainittujen ICVCM-ryhmän kriteerien lisäksi toinen arvokas lähde on pohjoismaisten sidosryhmien yhteistyönä viimeisen vuoden aikana luotu niin sanottu Nordic Dialogue -ohjeistus alan parhaista käytännöistä. Finnwatch on ollut alusta lähtien mukana Nordic Dialoguen toimintaa ohjanneesssa työryhmässä. Näiden lisäksi Euroopan komissiolta on tulossa linjaus niin sanotuista vihreistä väittämistä, joihin lasketaan myös kompensaation avulla saavutettava hiilineutraalius.

Pelisääntöjä koskevan työn edetessä vauhdilla lähikuukausina nykyisen ja tulevan hallituksen tulee siirtyä seuraavana työlistalla odottaviin asioihin. Kotimaassa on saatava aikaan minimikriteerit kotimaisille hankkeille asettava rekisteri. Tämän lisäksi tulevien pelisääntöjen valvomiseen, erityisesti yritysten tekemien ilmastoväittämien osalta, tarvitaan riittävästi viranomaisresursseja. 

Kotimaisten hankkeiden kohtalonkysymys on kuitenkin kaksoislaskennan ratkaiseminen. Nykyisellään esimerkiksi metsien hiilensidontaa lisäävien hankkeiden nielu lasketaan automaattisesti Suomen valtion tavoitteeseen, minkä vuoksi se ei kelpaa päästöjen kompensoimiseen. Aiemmin tänä syksynä julkaistun selvityksen mukaan asian ratkaisemiseen tarvitaan EU-tason päätös. Seuraavan hallituksen tulee olla siis myös kompensaatiokysymyksessä aktiivinen Brysselin suuntaan.

Jos kompensaatio jätetään viherpesijöiden ja huijarien pelikentäksi, on yritysten haastavaa toimia vastuullisesti toiminnasta päästövähennysten jälkeen syntyvien päästöjen suhteen. Ja sitten muualla yhteiskunnissa pitää tehdä vieläkin enemmän ilmastokriisin pysäyttämiseksi.

Kuva: Martin Nikolaj Bech (Flickr, CC-BY-SA)