Kompensaatiot pitää laittaa kuriin ilmaston eikä markkinoiden ehdoilla, osa I

Päästöjen kompensoiminen on aidosti vaikeaa. Tavoitteenahan on tehdä yhdessä paikassa jotain, mikä kumoaa ilmastojärjestelmässä vaikutuksen, joka on syntynyt jossain aivan muussa paikassa jonkin aivan toisen toiminnan seurauksena. 

Päästöjen kompensoiminen nousi viime viikolla jälleen puheenaiheeksi. Taustalla on ennen kaikkea Svenska Ylen tekemä ohjelmasarja ja siitä tehty uutinen, joka tarkastelee ongelmia Hesburgerin käyttämässä kompensaatiohankkeessa. Toisenlaista näkökulmaa teemaan tarjosi Svenska Ylen uutisjuttu kotimaisesta palvelusta, joka myy metsälannoitusta kompensaationa. Molemmat tapaukset nostavat esiin paitsi päästöjen kompensoimiseen käytettävien hankkeiden puutteita myös tärkeitä näkökohtia siihen, miten alaa tulisi kehittää, jotta päästöjen kompensoiminen on sitä, mitä sen väitetään olevan. Tässä kaksiosaisen tekstin ensimmäisessä osassa käsitellään sertifikaatin roolia Hesburgerin käyttämän liesihankkeen kohdalla 

Svenska Ylen sarjassa toimittaja selvittää, miten Hesburgerin hampurilaisen päästöt on kompensoitu Ugandassa toteutettavassa liesihankkeessa. Matkalla nousee esiin monenlaisia epäkohtia. Keskeinen kysymys koskee hankkeen todellista ilmastohyötyä: kompensaatiorahoitteiset liedet kun kilpailevat paikallisilla markkinoilla muiden vastaavien, markkinaehtoisesti tuotettavien liesien kanssa. Koska kompensaatiorahoituksesta vain pieni osuus päätyy liesivalmistajille, eivät kompensaatiomaksuilla tuettavat liedet ole juurikaan edullisempia kuin muutkaan vähäpäästöiset liedet.

Sekä hankkeessa käytetyn sertifikaatin määritellyt Gold Standard että Suomessa Hesburgerille hiilikrediitit välittänyt Nordic Offset ovat vastanneet sivuillaan Svenska Ylen juttuun. Heidän mukaansa kolmas osapuoli on arvioinut hankkeen täyttävän Gold Standardin asettamat ehdot. Gold Standard myös korostaa sitä, että hankkeeseen laskettujen liesien verifioidun ilmastovaikutuksen lisäksi on “korkea todennäköisyys”, että esimerkiksi hankkeeseen liittyvä mainonta on kehittänyt Ugandan liesimarkkinaa.

Ylen jutun ja Gold Standardin näkemykset siitä, kuinka merkityksellinen hanke on, eivät eroa toisistaan siksi, että yksi olisi oikeassa ja toinen väärässä, vaan siksi, että ne lähestyvät teemaa eri näkökulmista. Gold Standardin kaltaisia sertifikaatteja pidetään perustellusti jonkinlaisena kompensaation laadun pohjatasona, ja niiden edellyttämä raportointi ja valvonta auttaa välttämään räikeimpiä epäkohtia. Samalla ne ovat kuitenkin kaukana täydellisestä, ja tämä epätäydellisyys on se, minkä Yle kohtasi Kampalassa.

Ylen jutun havainnot ja niistä seurannut keskustelu auttavat ymmärtämään, miten Gold Standard hahmottaa lisäisyyttä eli sitä, onko kompensaatiolla rahoitettava hanke ehdoton edellytys syntyneelle vaikutukselle. Kompensaationa kun ei voi myydä sellaista, mitä tapahtuu muutenkin. Periaatteessa yksinkertaisen asian määritteleminen sertifikaatin säännöissä on haastavaa ja monimutkaista. Tyypillisesti lisäisyys edellyttää esimerkiksi sitä, että hankkeessa tapahtuva toiminta ei ole liiketaloudellisesti kannattavaa tai esimerkiksi lain määräämää. Vaikka koko hankkeen lisäisyys on yli kymmenen vuotta sitten määritelty Gold Standardin vaatimusten mukaisesti, voi nykyistä lisäisyyttä olla vaikea ymmärtää, kun hankkeeseen kuuluvien liesien rinnalla myydään vastaavia tuotteita ilman kytkentää kompensaatiomarkkinaan. Gold Standard voi olla oikeassa sanoessaan, että hanke täyttää järjestelmän vaatimukset, mutta Ylen sarjan havainnot pistävät miettimään, ovatko vaatimukset kunnossa.

Se, että hankkeen lisäisyys arvioidaan vain alussa ja siunataan vuosiksi riippumatta siitä, miten maailma ympärillä muuttuu, on yksi esimerkki siitä, miten sertifikaatit suhtautuvat hankkeisiin – joskus ehkä liiankin – käytännöllisesti. Tämä näkyy myös muiden kriteerien kohdalla. Esimerkiksi kompensaatiohankkeissa sidotun hiilen pysyvyyttä hiilivarastossa ei yleensä edellytetä niin pitkäksi aikaa kuin kompensoitu päästö pysyy ilmakehässä, koska sen varmistaminen ja osoittaminen olisi vaikeaa. On käytännöllisempää tyytyä vähempään kuin sitoutua vähintään vuosisadan jatkuvaan hiilivaraston seurantaan ja raportointiin.

Lisäisyyden kohdalla sertifikaattien kriteerien on helppo nähdä suojelevan hankekehittäjiä maailman muuttumisen aiheuttamilta riskeiltä. Gold Standard sanoo vastauksessaan suoraan, että käytäntö, jonka mukaan lisäisyys arvioidaan vain projektin alussa, antaa hankekehittäjille, jotka joutuvat ottamaan riskin investoidessa ilmastohankkeeseen, ennakoitavan näkymän hankkeensa tulevaisuuteen ja alkuvaiheen investoinnin takaisinmaksuun. Käytäntö on helpompi ymmärtää esimerkiksi uusiutuvan energian hankkeiden kohdalla, jossa alkuinvestointi on hyvin merkittävä ja sitä varten otettava laina on maksettava takaisin. Hanketta voi olla perusteltua pitää lisäisenä vielä siinäkin vaiheessa, kun naapuriin on noussut markkinaehtoisesti samankaltainen mutta uudempi voimala. Ensimmäinen – kompensaatioilla rahoitettu – voimala on voinut jopa myötävaikuttaa tähän toiseen edistämällä paikallista infrastruktuuria ja työvoiman saatavuutta.

Liesien kohdalla samaa logiikkaa on jo hieman vaikeampi perustella. Jos liesien valmistamisesta ja myymisestä on tullut markkinaehtoisesti kannattavaa liiketoimintaa, ei pitäisi olla mitään estettä sille, että aiemmin kompensaatioksi kelvannut liesihanke jatkaisi toimintaansa kilpailijoidensa tavoin – ilman tukea. Varsinkin kun Ylen jutun mukaan tuki yhtä liettä kohden on melko pieni. Näin ei kuitenkaan ole vaan esimerkiksi Ylen jutussa käsitelty liesihanke, joka käynnistettiin jo 2006, tienaa toiminnallaan hiilikrediittejä jopa vuoteen 2028 asti. Sen taloudellista lisäisyyttä ei arvioitu edes viime vuonna, kun hanke hyväksyttiin uudelle seitsemänvuotiskaudelle. Tätä ei edellytetty, koska Uganda kuuluu niin sanottuihin vähiten kehittyneisiin maihin. Hankedokumenteissa lisäisyyttä perustellaan ainoastaan sillä, ettei keittimien mahdollistama vähäpäästöisempi ruoanlaitto ole maassa vielä laajasti käytössä.

Järjestely, jossa lisäisyyden tarkastelu ei ole jatkuvaa, on hankkeiden ja sertifikaattijärjestelmän näkökulmasta ymmärrettävä, sillä se takaa jatkuvan kompensaatiotulon vuosiksi ja pitää hallinnollisen taakan kohtuullisena verrattuna jatkuvaan seurantaan ja uudelleenarviointiin. Tämä  johtaa kuitenkin omituiseen tilanteeseen, jossa hanke – oli se sitten tuulivoimala tai liesihanke – on paperilla lisäinen täsmälleen järjestelmän määrittämän hankekauden ajan. Koska lisäisyys on tällä tapaa irti markkinoiden kehityksestä, ja kun kyse on hanketyypistä, joka tuottaa tuloa myös kompensaatiomarkkinasta riippumatta, on kyse käytännössä siitä, että jos hanke muuttuu markkinaehtoisesti kannattavaksi, se alkaa saada ansiotonta tuottoa kompensaatiomarkkinoilta. Ja tämän ansiottoman tuoton toisella puolella on se, että syntyneitä krediittejä käytetään aivan oikeiden päästöjen kompensoimiseen sen sijaan, että niitä kompensoitaisiin laadukkaammin.

Gold Standardin kaltainen sertifiointijärjestelmä katsoo maailmaa omasta, melko kapeasta näkökulmastaan, jossa kaikki on kirjaimina ja numeroina tarkasti paperilla tiettyjen, sen itse määrittelemien sääntöjen mukaisella tavalla. Siinä maailmassa on helppo laskea, että tietty määrä keittimiä vähentää näin ja näin paljon päästöjä. Olennaista on kuitenkin se, riittävätkö sertifikaatin säännöt takaamaan sen, että ilmastovaikutus on riittävän suuri kompensoitavien päästöjen kattamiseen.

Koska liesihankkeet – kuten monet muutkin kompensaatiomenetelmät – ovat monimutkaisia ja linkittyvät aina isäntämaan ympäröivään yhteiskuntaan, pitää sääntöjenkin olla perusteelliset. Toisaalta sääntöjen monimutkaisuus voi myös nakertaa koko järjestelmän uskottavuutta. Luottamusta nakertaa myös se, että järjestelmään on leivottu mukaan ominaisuuksia, jotka eivät perustu yksiselitteisesti ilmastovaikutuksen varmistamiseen vaan pahimmillaan jopa vesittävät sitä. Yksi esimerkki siitä, miten säännöt eivät mene tiukasti todellisen ilmastovaikutuksen ehdoilla, oli Finnwatchin jo aikaisemmin käsittelemä vedenpuhdistushanke, jossa päästövähenemä oletettiin sen mukaan, että polttopuuta säästyy, kun vettä ei tarvitse puhdistaa keittämällä. Sen sijaan sitä, että vettä ei oikeasti aina keitetty vaan se käytettiin likaisena, ei tarvinnut huomioida lainkaan. Säännöt sallivat tällaisen teoreettisen päästön vähentämisen, kun kyse on täyttämättömistä perustarpeista kuten puhtaan juomaveden saatavuudesta.

Vastauksissaan Gold Standard ja varsinkin Nordic Offset hämärtävät myös päästökompensaation luonnetta. Molemmissa kirjoituksissa vedotaan nimittäin siihen, että liesistä on myös muuta hyötyä. Nordic Offsetin vastauksessa näiden hyötyjen listaaminen kattaa suuren osan vastauksesta: pienhiukkaspäästöt vähenevät, tarvittavan polttoaineen väheneminen säästää rahaa ja vähempi puunkäyttö tukee luonnon monimuotoisuutta. Päästökompensaatiossa on kuitenkin kyse päästöjen kompensoimisesta. Se pitää tehdä luotettavasti eikä sen puutteita voi paikata sillä, että hankkeella on muita hyötyjä. Päästökompesaatio ei ole hyväntekeväisyyttä, jossa yleinen hyöty riittää, vaan liiketoimintaa, jossa ostaja maksaa siitä, että päästö kompensoidaan täysimääräisesti.

Kompensaatioihin liittyvien epäluulojen väljentämistä ei auta myöskään se, että sertifiointijärjestelmät puolustelevat toimintaansa kohujen jälkimainingissa sillä, että toimittajille on kyllä yritetty selittää asiaa mutta lopputulos on silti ollut puolueellinen. Riippumatta siitä, kuinka hyvin tai huonosti toimittaja sertifikaattijärjestelmien yksityiskohtia ymmärtää, hänen pitää kertoa asiasta paljon yksinkertaisemmin yleisölleen. Sertifiointijärjestelmien tulisi ymmärtää paremmin se, että heidän uskottavuutensa perustuu vähintään yhtä paljon siihen, kuinka ymmärrettäviä heidän kriteeriensä yksityiskohdat ovat, kuin siihen, kuinka hyvinä ne itse kriteerejään pitävät. Mitä enemmän kriteereillä pehmitetään hankekehittäjien riskejä, sitä vaikeampi ulkopuolisille on perustella sitä, että tavoitteena on ilmastovaikutuksen mahdollisimman kattava ja luotettava takaaminen.

Jos omakuva näyttää journalistisessa peilissä kerta toisensa jälkeen väärältä, voi vikaa olla myös itsessä.

Lue myös: Kompensaatiot pitää laittaa kuriin ilmaston eikä markkinoiden ehdoilla, osa II