Kompensaatiot pitää laittaa kuriin ilmaston eikä markkinoiden ehdoilla, osa II

Ei ole liioittelua sanoa, että kaikissa kompensaatiomenetelmissä on puutteita ja riskejä. Tämän kirjoituksen ensimmäinen osa käsitteli kansainvälistä kompensaatiomarkkinaa yhdessä sertifioidussa liesihankkeessa paljastuneiden ongelmien kautta. Kansainvälisen markkinan ongelmat ovat olleet useasti esillä viimeisen parin vuosikymmenen aikana, mutta Suomen markkinoilla kotimaiset metsähankkeet ovat usein vielä kansainvälisiä hankkeita ongelmallisempia, ja niiden myyminen kompensaationa onkin usein hyvin kyseenalaista. Svenska Ylen juttu viime viikolta toi tätä näkökulmaa jälleen esiin.

Kotimaisilta kompensaatiopalveluilta puuttuu tyypillisesti kokonaan relevantti kompensaation laatua koskeva ulkopuolinen sertifiointi. Esimerkiksi Svenska Ylen jutussa mainitun metsähankkeen käytössä ollut ISO-sertifikaatti ei sertifioi kompensaatiota vaan pelkkää hiilensidontaa. Se ei siis ota kantaa esimerkiksi siihen kompensaation kannalta kriittiseen kysymykseen, kuinka pitkään metsään sidottu hiili pysyy poissa ilmakehästä.

Tyypillisesti tällaisissa hankkeissa palveluntarjoajat edellyttävät hiilelle korkeintaan vain muutaman vuosikymmenen pysyvyyttä metsässä. Sen jälkeen metsän voi hakata ja puut myydä. Kuten jutusta ilmenee, näinkin lyhyen “pysyvyyden” takaaminen voi olla käytännössä melko epävarmaa esimerkiksi omistajan vaihtuessa. Sidottu hiili poistuu siis metsästä melko nopeasti vaikka sen pitäisi kompensoida satoja vuosia ilmakehässä lämmittäviä päästöjä. Vaikka olettaisi optimistisesti, että hankkeessa sidottu hiili päätyy sellun sijaan sahatavaraksi, ei päästä lähellekään sitä, että päästö olisi kompensoitu siten, että hiili on yhtä pysyvästi poissa ilmakehästä kuin kompensoitava päästö säilyy ilmakehää lämmittämässä.

Onkin tärkeää ymmärtää, että mikä tahansa hiilensidonta ei kelpaa päästöjen kompensoimiseen. Mikä tahansa lisäinen hiilensidonta voi kyllä olla ilmastolle hyödyllistä, mutta kompensaatiolta vaaditaan paljon muutakin – esimerkiksi sitä edellämainittua pysyvyyttä. Kompensaatiosertifikaatit – joista tunnetuimmat ovat Gold Standard sekä Verra – ovat erikoistuneet kompensaation vaatimuksien määrittelyyn. Kirjoituksen ensimmäisessä osassa käsitellyn kaltaisista puutteista huolimatta ne antavat pohjatason kompensaation luotettavuudelle. Vastaava järjestelmä puuttuu kotimaisilta metsähankkeilta.

Vaikea asia, joka jää Svenska Ylen jutussa turhan vähälle huomiolle, on kaksoislaskenta valtioiden tavoitteisiin. Perinteisesti kompensaatiohankkeiden ilmastohyötyä ei ole laskettu mukaan valtioiden tavoitteiden saavuttamiseen, koska hankkeet ovat pääosin olleet globaalissa etelässä, jossa ilmastotavoitteita ei ole asetettu. Pariisin sopimuksen myötä tavoitteet ovat kuitenkin laajenemassa kaikkiin maihin. Se tarkoittaa sitä, että ilman kaksoislaskennan erillistä huomioimista kompensaatiohankkeiden hiilensidonta (tai päästövähennykset) täyttävät valtioiden omia tavoitteita. Yksinkertaistaen voi sanoa, että kaksoislasketut hankkeet hyödyttävät ilmaston sijaan valtiontaloutta: yritykset rahoittavat sitä, että maat saavuttavat ne tavoitteet, jotka niiden pitää muutenkin saavuttaa. Tällaista isänmaallista ilmastohyväntekeväisyyttä voi toki harjoittaa, mutta kompensaatioksi se ei käy.

Otetaan esimerkki: Suomi on päättänyt olla hiilineutraali vuonna 2035 eli tuolloin Suomen omat päästöt ja nielut ovat tasapainossa eli samansuuruiset. Suomen ilmastopolitiikka pyrkii vaikuttamaan siihen, että seuraavien vuosien aikana päästöt laskevat ja nielut kasvavat siten, että vuonna 2035 ne kohtaavat samalla tasolla. Miten kompensaatiot istuvat tähän kuvaan? Oletetaan tässä esimerkissä vaikkapa niin, että päästöt saadaan vähennettyä vuoteen 2035 mennessä 20 miljoonaan tonniin. Samaan aikaan kotimainen kompensaatiomarkkina on kasvanut niin, että kompensaatiohankkeissa hiiltä sidotaan maaperään 2 miljoonaa tonnia vuodessa.

Jos kaksoislaskenta jatkuu nykyiseen tapaan vielä tässä tilanteessa, Suomen valtio laskee nuo 2 miljoonaa tonnia itselleen, jolloin muiden nielujen kooksi riittää 18 miljoonaa tonnia. Jos taas kaksoislaskennasta päätetään luopua ja kompensaatiot pidetään erillään, tarvitsee politiikalla saavutta se sama 20 miljoonaa tonnia nieluja, mikä tarvittaisiin myös siinä tapauksessa, että Suomessa ei olisi lainkaan kompensaatiolla tuotettuja nieluja. Eli jos kaksoislaskenta vältetään, Suomen nielut ovat kompensaatioiden verran tavoitteen edellyttämää tasoa suuremmat ja tämä jää ilmaston hyödyksi.

Jatketaan esimerkkiä vielä yksittäisen yrityksen näkökulmasta. Ajatellaan, että sen arvoketjupäästöistä syntyy vaikkapa 50 000 tonnin päästöt Brasiliassa. Yritys on kuitenkin päättänyt kompensoida kaikki globaalit päästönsä ostamalla kompensaatioyksiköitä suomalaisesta hankkeesta. Jos valtio kaksoislaskee tämän 50 000 tonnia omaan nieluunsa, se omii yrityksen rahalla ostaman ilmastovaikutuksen itselleen ja käyttää sen omien ilmastotavoitteidensa saavuttamiseen.

Miten kaksoislaskenta voidaan välttää? Tähän on sovittu Pariisin sopimuksessa mekanismi, joka on englanniksi “corresponding adjustment” ja suomeksi samassa hengessä “vastaava mukautus”. Se tarkoittaa, että kompensaationielua ei siis jätetä laskematta, mutta tavoitteisiin verrattaessa tehdään sen suuruinen korjaus. Eli edellisen esimerkin tilanteessa Suomi voisi vuonna 2035 todeta, että tavoite täytettiin ja sen lisäksi kotimainen kompensaatiomarkkina on auttanut ilmastoa kahden miljoonan tonnin edestä. Pariisin sopimus koskee erityisesti valtioita, mutta Suomi allekirjoitti Glasgowssa vetoomuksen, että kaksoislaskentaa tulisi välttää tällä tavalla myös yritysten päästökompensaatiossa.

Jotta kaksoislaskenta voidaan välttää “vastaavalla mukautuksella”, tarvitaan luotettava rekisteri, josta voidaan vuosittain todeta kompensaatiolla saavutettu nielu. Nykyinen maankäyttösektorin nielujen kirjanpito ei anna palstakohtaista tietoa, sillä se perustuu inventaarioon, jossa esimerkkialueita seuraamalla arvioidaan koko maan nielu. Eli valtakunnallinen laskenta tuottaa valtakunnallisen nielun, josta sitten voidaan vähentää luotettavaksi arvioitujen hankkeiden tuottama nielu. Rekisterin kriteerien onkin oltava riittävän tiukat, sillä muuten valtio voisi päätyä tekemään mukautuksia sellaisista hankkeista, jotka eivät ole todellisuudessa vaikuttaneet väitetyllä tavalla valtakunnan nieluun.

Kotimaiset kompensaatiohankkeet kattavan rekisterin tarve todettiin myös ympäristöministeriön selvityksessä viime elokuussa, mutta työ sen ja muun sääntelyn luomiseksi etenee aivan liian verkkaisesti. Long Playn viime viikolla julkaiseman jutun perusteella ympäristöministeriö on alkuvaiheessa tyytymässä ostajien opastamiseen. Ilmastoyksikön päällikkö Outi Honkatukia sanoo jutussa, että opas ei poistaisi markkinoilta huonolaatuista kompensaatiota, mutta ”ainakin ostaja tietäisi, mitä ostaa”.

On vaikea sanoa, painaako ympäristöministeriön sana niin paljon, että toiminta markkinoilla muuttuu pelkän oppaan myötä. Onhan ministeriön sivuilla jo nyt lista kriteereistä, joita ei markkinoilla kuitenkaan noudateta. Listassa määritellään esimerkiksi pysyvyys “lähtökohtaisesti” sadaksi vuodeksi, mutta huomattavasta tätä lyhyempään hiilensidontaan perustuvissa metsähankkeissa on silti runsaasti tarjontaa ja kysyntää.

Laatua arvostavat ja ymmärtävät ostajat sen sijaan välttävät laadukkaitakin suomalaisia hankkeita kaksoislaskennan vuoksi. Kaksoislaskentaa ei ratkaista oppaalla vaan se vaatii edellämainitun rekisterin ja poliittiset päätökset “vastaavien mukautusten” tekemisestä. Se, ettei kaksoislaskentaa ole ratkottu, pitää myös ulkomaiset asiakkaat poissa kotimaisilta hiilensidonnan markkinoilta.

Opas ei siis lähtökohtaisesti muuta sitä, että laatutietoiset ostajat suuntavat katseensa jatkossakin sertifioituihin hankkeisiin muissa maissa. Tällöin on ilmeisenä vaarana, että kotimaista metsäkompensaatiota ostavat vain välinpitämättömät ja osaamattomat asiakkaat. Silloin sääntelemättömillä markkinoilla kilpaillaan pelkällä hinnalla ja laatuun ei edes kannata panostaa.

Se, mitä Suomen metsissä tällä hetkellä kompensaation nimellä tapahtuu, tarvitsee kipeästi ja kiireellisesti sääntelyä ja valvontaa. Samaan aikaan Ylen juttu Ugandasta osoittaa kuitenkin, millaisia riskejä liittyy siihen, jos sääntelyä tehdään liikaa markkinan ehdoilla ja erilaisia haasteita ymmärtäen ja riskejä sallien.

Kun katsoo kotimaisen päästökompensaation kirjavaa tarjontaa, nousee huoli, että Suomessakin voi olla houkutus tehdä alaa koskevista säännöistä sellaiset, että nykyisten palveluiden on mahdollista täyttää ne ilman suuria muutoksia liiketoimintaansa. Tämä olisi kuitenkin suuri virhe. Kotimaiset maankäyttösektorin kompensaatiopalvelut ovat vielä hyvin pieniä verrattuna sekä siihen, millaisia hiilensidonnan mahdollisuuksia Suomessa on, että siihen, kuinka suurta laadukkaiden kompensaationielujen kansainvälinen kysyntä voi olla.

Mitä nyt pitäisi sitten tehdä? Ensinnäkin valtio ja sitä johtavat poliitikot ovat suuressa roolissa. Heidän pitäisi ripeästi aloittaa rekisterin rakentaminen ja tehdä esimerkiksi kaksoislaskentaa ja muita kriteerejä koskevat linjaukset. Lisäksi tarvitaan ohjeita ja valvontaa esimerkiksi siihen, miten yritykset hyödyntävät kompensaatiota markkinoinnissa esimerkiksi väittäessään, että he tai heidän tuotteensa ovat hiilineutraaleja.

Käytännössä kaikki tämä tulee tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. Komission valmistelee niin sanottua hiiliviljelyaloitetta, jonka yhtenä tavoitteena on, että unionin alueella tapahtuvaa hiilensidontaa ryhdytään rekisteröimään ja sertifioimaan. Lisäksi parlamentin ympäristövaliokunta otti viime viikolla kannakseen, että yritysten kompensaatiolla luotavat nielut tulisi Fit for 55 -paketin päälle eikä sen osaksi. Myös kompensaatioiden hyödyntämiseen markkinoinnissa on tulossa EU-sääntelyä, kun sopimattomia kaupallisia menettelyistä koskevaa direktiiviä päivitetään muun muassa hiilineutraali-termin käytön osalta. Yritysten kompensaatiokysyntä ei kuitenkaan odota näiden päätöksien viemistä kansalliselle tasolle vaan se tulee kohdistumaan sinne, missä markkina saadaan pävitettyä ripeimmin Pariisin sopimuksen aikakaudelle. Erilaisia hankkeita markkinoiden edistämiseksi tai kaksoislaskennan ratkaisemiseksi on käynnissä monessa maassa. Suomen odotteleva kanta voi johtaa siihen, että kompensaatiomarkkinoiden miljardit kiertävät Suomen vielä pitkään.

Se, että kompensaatioalalla on haasteita, ei vähennä yritysten vastuuta päästöistään. Päästöjä pitää vähentää niin pian kuin mahdollista ja kompensoida siltä osin kuin vähentäminen ei heti onnistu. Kun ala on viimeaikaisten juttujen valossa juuri niin villi kuin on pelätty, kompensaatioiden hankinta vaatii erityistä huolellisuutta.

Kompensaatiopalveluiden – sekä hankkeissa toimivien että muiden tuottamia hiilikrediittejä välittävien – tulee olla avoimia omien puutteidensa suhteen ja osoittaa, millaista apua ne tarvitsevat laadun kehittämiseen. Kaksoislaskentaa ei yksikään suomalainen metsäalan kompensaatiopalvelu voi omatoimisesti välttää, mutta asian korjaamista voi vaatia poliitikoilta.

Median on syytä jatkaa aiheen entistä syvällisempää ja kattavampaa käsittelyä, jotta muu yhteiskunta voi käydä paremmin informoitua julkista keskustelua. Epäkohtien paljastamisen lisäksi tarvitaan myös analyysia ja keskustelua kompensaatioiden roolista ja tulevaisuudesta osana ilmastokriisin torjuntaa.

Ylen viime viikolla julkaisemien juttujen nostamat ongelmat eivät ole viimeisiä, mitä alalta tulee löytymään, ja siten korkea ja luotettava laatu tulee olemaan merkittävä kilpailuvaltti alalla. Siksi siitä ei pidä tinkiä. Se, että päästökompensaation laadusta huolehditaan on paras tapa varmistaa myös tärkein kompensaatioihin liittyvä kriteeri: ensin on vähennettävä päästöjä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman nopeasti.