Jo vuonna 1997 solmitussa Kioton pöytäkirjassa sovittiin, että päästövähennyksiä voidaan tasata maailman maiden kesken niin sanottujen markkinamekanismien avulla. Käytännössä niissä on kyse samasta asiasta kuin päästökompensaatiossa: yksi tekee ilmastotekoja ja toinen maksaa siitä, että saa laskea ensimmäisen teon omakseen. Käytännössä nämä siirrot tehdään muuttamalla ilmastotoimet yhtä päästötonnia vastaaviksi yksiköiksi.

Vaikka Kioton markkinamekanismeissa oli monenlaisia puutteita, koettiin ne niin tärkeäksi osaksi kansainvälisiä ilmastotalkoita, että ne otettiin mukaan myös vuonna 2015 solmittuun Pariisin sopimukseen. Tarkemmat kirjaukset markkinamekanismeista piti sopia jo Katowicessa 2018, mutta se onnistui aiheen haastavuuden vuoksi vasta nyt Glasgow’ssa. Ja vaikka yleisesti puhutaan säännöistä, kyse on pikemminkin periaatteista, joita myöhemmin laadittavissa teknisen tason ohjeistuksissa tullaan noudattamaan.

Kuten Pariisin sopimus ja YK-neuvottelut ylipäätään nyt sovitut säännöt koskevat ennen kaikkea sitä, miten maat voivat keskenään siirtää päästöyksiköitä ja käyttää niitä omien YK-tavoitteidensa saavuttamiseen. Siten ne eivät suoraan koske päästökompensaatiota käyttäviä yrityksiä. Välillisesti yhteys kuitenkin löytyy.

Maat voivat tehdä ilmastosopimusten mukaisia siirtoja joko suoraan kahdenvälisesti tai sitten hyödyntää ilmastosopimuksiin kuuluvia markkinamekanismeja. Markkinoilla käytetyille yksiköille on ollut jo Kioton aikakaudella kysyntää myös yritysten päästökompensaatiossa. Yksiköt ovat eräänlaisia arvopapereita, jotka voivat olla niin valtioiden kuin yritystenkin ominaisuutta, kunnes ne käytetään esimerkiksi kompensaatioon ja mitätöidään pois markkinoilta. Ja siksi Glasgow’n päätöksillä on kauas kantavat vaikutukset myös yritysten ilmastotavoitteiden suhteen.

Yritykset kompensoivat päästöjään muun muassa erilaisten ilmastoväittämien kuten tuotteen hiilineutraaliuden perustelemiseksi. Kyse ei ole kuitenkaan pelkistä markkinointiväitteistä. Finnwatch katsoo, että yrityksillä on ihmisoikeusperustaisen yritysvastuun näkökulmasta velvollisuus kompensoida ne päästöt, joita se ei pysty heti vähentämään.

Kompensaatiossa on – muiden laatutekijöiden lisäksi – olennaista välttää niin sanottua kaksoislaskentaa eli sitä, että kompensaatiohankkeiden ilmastohyöty lasketaan myös hankkeen isäntämaan eduksi. Käytännössä kompensaatiohankkeet eivät tällöin vaikuta ilmastoon, vaan ne ainoastaan toteuttavat sitä tavoitetta, joka kyseisen maan tulee muutenkin saavuttaa.

Perinteisesti päästökompensaatiossa on vältetty kaksoislaskennan ongelma yksinkertaisesti siten, että hankkeet ovat pääsääntöisesti olleet kehittyvissä maissa, joilla ei ole ollut omia ilmastotavoitteita. Pariisin sopimuksen myötä käytännössä kaikilla maailman mailla on ilmastotavoitteet, ja kaksoislaskennan haaste koskee siten suurta osaa hankkeista. 

Vaikka kaksoislaskennan välttäminen on ilmastokriisin torjunnan näkökulmasta täysin itsestään selvää, ei asian ratkaiseminen YK:n ilmastoneuvotteluissa ole ollut yksinkertaista. Muutama maa piti ymmärrettävästi houkuttelevana mahdollisuutta laskea ilmastotoimet omaksi edukseen ja myydä ne sen lisäksi vielä jollekin muulle. Järki kuitenkin voitti ja kaksoislaskenta estetään varsin yksiselitteisesti silloin, kun päästövähennyksiä siirretään maiden kesken. Käytännössä tämä tehdään niin sanotuilla vastaavilla mukautuksilla, mikä tarkoittaa sitä, että hankkeen isäntämaa kirjaa erikseen hankkeessa saavutetun ilmastovaikutuksen eikä käytä sitä oman tavoitteensa saavuttamiseen.

Yritysten kompensaatiomarkkina ei varsinaisesti kuulu YK:n ilmastoneuvotteluiden agendalle, mutta Glasgow’ssa sääntöihin kirjattiin mahdollisuus käyttää näitä yksiköitä myös muihin ilmastotoimiin kuin valtioiden ilmastotavoitteiden saavuttamiseen. Vielä viime viikon lopulla esillä oli vaihtoehto, että järjestelmän puitteissa olisi kahdenlaisia yksiköitä: sekä kompensaatioon kelvollisia yksiköitä, joissa kaksoislaskenta vältetään, että kansallisten ilmastotavoitteiden saavuttamista tukevia yksiköitä, joissa tapahtuu kaksoislaskentaa ja joita ei siten voisi käyttää kompensaatioon.

Vaikka tämä kaksien rinnakkaisten YK-yksiköiden järjestelmä jätettiin erillisenä kirjauksena lopullisesta päätöksestä pois, on asia muotoiltu moniselitteisesti. Päätöksen mukaan isäntämaa voi päättää, hyväksyykö se jossain tietyssä hankkeessa syntyvät yksiköt “kansainväliseen käyttöön” tekemällä vastaavan mukautuksen. Tämä kirjaus jättää epämääräisellä tavalla mahdolliseksi vaihtoehdon, jossa hanke on YK-järjestelmän piirissä, mutta se ei saa tällaista hyväksyntää isäntämaalta.

Tällaiseen tilanteeseen viittasi Helsingin Sanomissa ympäristöministeriön neuvotteleva virkamies Tuomo Kalliokoski sanoessaan, että tällaisia yksiköitä voisi käyttää joku muu taho kuin valtio: “Silloin on kuitenkin tärkeää viestiä, että toimilla tuetaan ilmastonmuutoksen torjuntaa ilmastorahoituksen kautta. Silloin ei tulisi käyttää kompensaatioväittämää.”

Käytännössä sopimus ei muutenkaan estä sitä, etteivätkö yritykset voisi YK-mekanismin ulkopuolella käyttää sellaisia hankkeita, joissa kaksoislaskentaa tapahtuu, ja tehdä siten perusteettomia väitteitä esimerkiksi hiilineutraaliudesta tai päästöjen kompensoinnista. Tämän ehkäisemiseksi tarvitaan kansainvälisiä ja kansallisia pelisääntöjä muun muassa kompensaatioon perustuvien ilmastoväittämien käyttöön yrityksissä.

Heti Glasgow’n kokouksen jälkimainingeissa saatiin erittäin lupaava signaali siitä, kuinka vakavasti yritysten päästökompensaation uskottavuus nyt otetaan. Costa Rica, Kolumbia, Suomi ja Sveitsi kertoivat allekirjoittaneensa julistuksen, jossa korostetaan muun muassa sitä, että kaksoislaskenta tulee välttää myös yritystysten päästökompensaatiossa ja että yritysten ilmastoväittämille tarvitaan kansallisia pelisääntöjä.

Jos kaksoislaskennan kohdalla saavutettiin melko hyvä lopputulos, toisin kävi Kioton aikakauden päästövähennysyksiköiden kanssa. Maailmalla pyörii yhä suuri joukko hankkeita, joiden arvioinnissa ja hyväksynnässä ei ole aikanaan käytetty tarpeeksi tiukkoja kriteerejä. Glasgow’ssa päätettiin, että osa näistä hankkeista kuten myös niissä aiemmin syntyneitä ja vielä käyttämättömiä yksiköitä voidaan kelpuuttaa mukaan Pariisin sopimuksen mukaisille markkinoille.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että lähivuosina jotkut maat voivat käyttää näitä niin sanottuja zombi-yksiköitä sen sijaan, että ne vähentäisivät omia päästöjään. Koska vaihtoehtona oli se, että nämä yksiköt olisi suljettu pois, on päätöksellä käytännössä päästöjä lisäävä vaikutus. Arviot siitä, kuinka suuresta päästömäärästä on lopulta kyse, vaihtelee suuresti. Suuri joukko maita – Suomi mukaan lukien – on esimerkiksi sitoutunut niin sanotuissa San Josen periaatteissa siihen, ettei tällaisia yksiköitä tulla käyttämään.

Lisäksi tummalla pilvellä on hopeareunus siinäkin, että vanhojen yksiköiden hyödyntäminen on mahdollista vain lähivuosina eli ensimmäisten Pariisin sopimuksen alaisten tavoitteiden saavuttamisesta. Glasgow’n pakettia voikin näiden kahden markkinamekanismien kiistellyimmän kohdan osalta kuvata kompromissiksi, jossa tehtiin ilmaston kannalta suuri lyhyen aikavälin myönnytys (“zombit”), jotta saatiin pitkälle aikavälille laadukkaammat säännöt (kaksoislaskennan estäminen).

Glasgow’n päätökset korjasivat myös joitain Kioton aikakauden markkinamekanismin merkittävimpiä puutteita. Erityisen merkittävää on se, että markkinamekanismien ehtoihin kirjattiin ihmisoikeuksien ja alkuperäisväestöjen kunnioittaminen sekä valitusten riippumaton käsittely. Osa Kioton aikakauden hankkeisiin kohdistuneesta kritiikistä on koskenut nimenomaan paikallisväestön oikeuksien olematonta huomioimista esimerkiksi vesivoima- ja metsähankkeissa.

Viikonloppuna saavutettu sopu sisältää myös kaksi mekanismia, joilla pyritään vahvistamaan markkinamekanismin ilmastohyötyä ja tukemaan ilmastokriisiin sopeutumista. Se, että hankkeet tukevat kokonaispäästöjen vähentymistä eikä ainoastaan kompensaatiota yksi yhteen -periaatteella, pyritään takaamaan sillä, että kaksi prosenttia yksiköistä mitätöidään käyttämättä niitä kompensaatioon. Tämän lisäksi viisi prosenttia yksiköistä tulee luovuttaa sopeutumisrahaston rahoittamiseen.

Matka Pariisin neuvotteluista toimiviin päästömarkkinoihin on ollut pitkä ja jatkuu vielä vuosia. Pariisin sopimus oli ensimmäinen merkittävä askel ja nyt sovitut säännöt vasta toinen. Aivan yhtä tärkeitä askeleita otetaan lähivuosina, kun sääntökirja viedään hankkeissa käytettävien menetelmien tasolle. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että sääntökirjan hieman epämääräinen muotoilu hiilensidonnan väliaikaisuuden minimoimisesta pitää soveltaa konkreettisiksi menetelmäkuvauksiksi vaikkapa metsityshankkeisiin. Koska hanketyyppejä ja huomioitavia asioita on paljon, jää pirulle monta yksityiskohtaa, joista etsiä piilopaikkaa.

Samoin on tärkeää varmistaa se, että esimerkiksi ihmisoikeudet ja paikallisen ympäristön suojeleminen saavat turvakseen sellaiset mekanismit, ettei ilmastotoimiin pyrkivästä päästömarkkinasta muodostu samanaikaisesti sorron ja ympäristötuhon väline.

Paljon voidaan tehdä myös Suomessa. Oman maan villi kompensaatiomarkkina ja kompensaatioon liittyvät pehmeät markkinointiväittämät pitää laittaa tomerasti kuriin. Tämä tarkoittaa pelisääntöjä ja rekisteriä kompensaatioita tarjoaville palveluille sekä ohjeistusta siihen, millaisin reunaehdoin yritykset voivat käyttää erilaisia ilmastoon liittyviä markkinointiväittämiä. Kansainvälisten kompensaatiohankkeiden laatuun voitaisiin vaikuttaa myös säätämällä kansallinen yritysvastuulaki, jonka myötä yritysten huolellisuusvelvollisuus kattaisi myös niiden tekemien kompensaatiohankintojen ihmisoikeus- ja ympäristövaikutukset.

Kuva: UNFCCC, Flickr (CC-BY-NC-SA)

Allekirjoita vetoomus ja vaadi hallitukselta ripeitä toimia, jotta Suomeen saadaan muodostettua aidon ilmastovaikutuksen varmistavat päästökompensaatiomarkkinat.