Merkkipäivälahjoitus
Kannatusjäsenyys
Ilmastopäästöjen kompensaatio kasvattaa suosiotaan. Omien päästöjen kuittaaminen rahalla houkuttaa niin yrityksiä kuin tavallisia kuluttajia, mutta erilaisten palveluiden runsas kirjo ja niiden toimintaan liittyvät epäselvyydet mietityttävät monia.
Keskivertosuomalainen aiheuttaa vuosittain noin kymmenen tonnin kasvihuonekaasupäästöt. Kun oma ilmastotaakka alkaa ahdistamaan, on hyvä tarttua toimeen ja tehdä jotain tilanteen muuttamiseksi. Tehokkaimpia toimia ovat yleensä muun muassa eläinperäisten tuotteiden vähentäminen ruokavaliossa, päästöttömään sähkösopimukseen vaihtaminen ja ilmastojärkevät valinnat liikkumisessa.
Päästöjen kompensaatio tarjoaa houkuttelevan oikotien: kuittaa päästöt rahalla ilman elämänmuutosta. Kymmenen tonnin vuosipäästöjen kuittaaminen maksaa yleensä muutamia satoja euroja. Ei ihan pieni summa, mutta toisaalta sillä voi – ainakin teoriassa – nollata oman osuutensa maailmaa piinaavasta ilmastokriisistä. On vaikea välttää ajatusta anekaupasta, jos synti tuntuu suuremmalta kuin siitä vaadittava maksu.
Palveluiden käyttäjien kannalta haasteena on muun muassa erilaisten palveluiden suuri kirjo ja vaikea vertailtavuus. Asiantuntijat ovatkin peräänkuuluttaneet selkeämpiä pelisääntöjä kompensaatiota tarjoaville yrityksille. Paitsi palveluihin myös varsinaisiin hankkeisiin liittyvät epävarmuudet ja epäselvyydet leikkaavat tehoa niiden omatuntoa puhdistavalta vaikutukselta. Selvitykset ovat osoittaneet, että kompensaatioihin liittyy tehottomuutta ja ihmisoikeusongelmia. Kompensaation lisävakuudeksi tarkoitetut sertifikaatitkaan eivät aina takaa sitä, että hankkeet ovat sitä, mitä niiden sanotaan olevan.
Voiko kompensaatioon luottaa hyvällä mielellä? Miten voi varmistua siitä, että kompensaatiopalveluita käyttävä kuluttaja saa vastinetta rahoilleen? Ja miten hankkeet vaikuttavat paikalliseen ympäristöön ja väestöön? Vastauksia näihin kysymyksiin haetaan selvityksessä, jolle Finnwatch hakee nyt joukkorahoitusta.
Käytännössä muualla tehtävien päästövähennysten ongelmat voivat olla hyvinkin konkreettisia. Yksi yleinen tapa kompensoida päästöjä on tukea parempien tulisijojen käyttöä Afrikassa. Tällöin asunnon lämmitys tai ruuan valmistus onnistuu pienemmällä määrällä polttopuita, jolloin puita tarvitsee kaataa vähemmän. Kuulostaa yksinkertaiselta ja toimivalta, mutta ilmaston kannalta on olennaista, ettei säästyviä puita kaadeta johonkin muuhun käyttöön.
Monen hyvältä kuulostavan hankkeen haasteena on niin sanottu lisäisyys. Jos kompensaatiolla tuetaan vaikkapa tuulipuiston rakentamista, pitäisi varmistua siitä, etteivät samat myllyt olisi nousseet myös ilman kompensaatioeuroja. Vastaavasti metsityshankkeissa kyse on pelkän metsän kasvattamisen lisäksi myös siitä, mitä maa-alalla olisi muuten tehty, sekä siitä, voidaanko taata se, että metsä pysyy vielä vuosikymmenien päästä metsänä ja ilmakehää lämmittävien päästöjen varastona.
Tehokkaan päästökompensaation kriteerit eivät täyty läheskään aina. Moni kompensaatiohanke kuuluu YK:n niin sanotun puhtaan kehityksen mekanismin piiriin. Euroopan komission vuonna 2016 saksalaisella Öko-instituutilla teettämän raportin mukaan näistä hankkeista vain noin joka kuudennen ilmastovaikutus arvioitiin luvatun kaltaiseksi.
Ja vaikka hanke olisi ilmaston kannalta kestävä, jää epäilys paikallisista vaikutuksista. Esimerkiksi metsähankkeisiin liittyviä maakaappauksia on raportoitu vuosien mittaan muun muassa Ugandassa ja Keniassa.
On tärkeää muistaa, että kompensaatiossa ei ole kyse pelkästään valveutuneiden kansalaisten synninpäästöstä vaan lukuisat yritykset ovat viimevuosina alkaneet kompensoimaan toimintansa tai tuotteidensa päästöjä. Vielä pidemmälle mennään kansainvälisessä lentoliikenteessä, jossa on tarkoituksena kompensoida ensi vuodesta alkaen koko toimialan päästöjen kasvu.
Kompensaatioiden yleistyessä on yhä tärkeämpää, että ne on toteutettu siten, että ne tuottavat luvatun vaikutuksen sosiaalisesti kestävällä tavalla. Tällöin markkinat alkavat toimia ja kysynnän kasvu nostaa vähitellen myös kompensaation hintaa, sillä edullisia ilmastotoimia on rajallinen määrä. Tällä tavalla kompensaatioiden suosion lisääntyminen voi olla hyvä asia: kysyntä nostaa hintaa ja hinnannousu puolestaan kannustaa vähentämään päästöjä kompensaation sijaan.
Kompensaatiota pohtivan kannattaa joka tapauksessa muistaa vanha viisaus, jonka mukaan kompensaatiota pitäisi käyttää vain niihin päästöihin, joita ei voi muuten välttää. Silloin ajatus anekaupasta alkaa väistyä.
Anekauppaa vai ilmastotekoja?
Kuka takaa, että kaukomaille hiiltä sitomaan istutetut metsät pysyvät pystyssä eikä maata niiden alta ole kaapattu paikallisväestöltä? Osallistu joukkorahoitukseen, ja auta Finnwatchia selvittämään päästöjen kompensointia tarjoavien palvelujen vastuullisuus.
