Pikkuhiljaa hivutteleminen ei meitä pelasta – siksi turpeelle tarvitaan takaraja

”Hivutellaan pikkuhiljaa puolentoista asteen suuntaan.” Näin vastasi keskustalainen ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen, kun häneltä kysyttiin lokakuussa 2018 julkaistun IPCC-raportin vaikutuksista Sipilän hallituksen ilmastotoimiiin.

Tällainen verkkaisuus ja puolentoista asteen tavoite eivät kuitenkaan ole sovitettavissa yhteen. Globaalisti puolentoista asteen mahdollistamat päästöt on nykytahdin jatkuessa käytetty loppuun ennen vuosikymmenen loppua. YK:n Emissions Gap -raportti viime syksyltä arvioi, että puolentoista asteen tavoite edellyttäisi, että päästöt vähenevät tästä vuodesta lähtien 7,6 prosenttia – joka ikinen vuosi.

Koronakriisin aiheuttamat rajoitustoimet eivät tietenkään ole järkevin mahdollinen tapa vähentää päästöjä, mutta haasteen kokoluokkaan auttaa hahmottamaan se, että alustavan arvion mukaan taantuman hyydyttämät tehtaat tai lentomatkailun radikaali väheneminen riittivät vuositasolla ehkä juuri ja juuri täyttämään 7,6 prosentin päästövähennystason. Ja se olisi vain tämän vuoden osalta ja heti ensi vuodelle pitäisi keksiä vastaavan suuruiset uudet toimet.

Jos puolentoista asteen tavoitteesta halutaan pitää kiinni, on valittava kahdesta vaihtoehdosta: joko aloitetaan heti suuret ja nopeat rakenteelliset uudistukset, tai sitten otetaan riski siitä, että hiilibudjetti loppuu kesken ja edessä on koronaluokan pakkokeinot – tosin ei määräaikaisesti vaan pysyvästi. On tosin helppo arvata, että jälkimmäisen tilanteen tullessa eteen ilmastotavoiteesta joustetaan ja lämpenemisen annetaan karata käsistä. Jo kahden asteen lämpenemisen arvioidaan aiheuttavan merkittävästi suurempaa vahinkoa esimerkiksi luonnolle ja ruuantuotannolle kuin puolentoista asteen lämpeneminen.

Siten puolentoista asteen tavoite ei mahdollista sitä, että “pikkuhiljaa hivutellaan”. Joko ryhdytään toimiin tai sitten hyväksytään se riski, minkä yli puolitoista tai kaksi astetta lämpenevä planeetta aiheuttaa.

Turpeen energiakäytöstä luopuminen on Suomessa kenties selvin esimerkki rakenteellisesta päätöksestä, jolla voidaan leikata pois iso osa päästöistä. Turpeen energiakäytön epäsuhta on räikeä: siitä aiheutuu 12 prosenttia päästöistä, vaikka osuus tuotetusta energiasta on vain 5 prosenttia.

Elokuussa alkoi nimienkeruu Suomen luonnonsuojeluliiton kansalaisaloitteeseen, joka esittää turpeen energiakäytön kielto vuonna 2025. Finnwatch on mukana kampanjassa. Marinin hallituksen ohjelmaan on kirjattu tavoitteeksi, että ”turpeen energiakäyttö vähintään puolitetaan 2030 mennessä”. Tämä on jotakuinkin linjassa energia-alan oman tiekartta-arvion kanssa, jossa käyttö putoaa noin neljännekseen nykyisestä vuoteen 2035 mennessä. Työ- ja elinkeinoministeriön teettämä tuore selvitys arvioi hieman nopeampaa tahtia ja sitä, että päästöt vähenevät 2030 mennessä ainakin 70 prosenttia – paitsi siinä tapauksessa, että sekä turpeen verotus että päästöoikeuden hinta pysyvät matalina, mikä on mahdollista, jos poliitikot eivät ryhdistäydy.

Turvetta polttava valtionyhtiö Vapo itse puhuu turpeen energiakäytön jatkamisesta peräti vuoteen 2039 saakka ja vielä sen jälkeen käytöstä huoltovarmuuspolttoaineena. Kun Irlannissa alettiin kaavailla toimia turpeen polton lopettamiseksi, paikallinen ”Vapo” ryhtyi toimeen. Polton on nyt määrä loppua jo 2023, ja yhtiö kaavailee tulevaisuutta uusiutuvan energian tuottajana.

Alkukesästä Sitra julkaisi selvityksen turpeen energiakäytön lopettamisesta. Sen mukaan turpeella tuotettua energiaa voitaisiin korvata esimerkiksi lämpöpumpuilla ja parantamalla energiatehokkuutta. Ohjauskeinoksi esitettiin vaiheittaista luopumista turpeen alennetusta verokannasta vuoteen 2025 mennessä. Turpeen polttoa tuetaan vuosittain lähes 200 miljoonan euron helpotuksella energiaveroon. Viime syksynä julkaistu hallituksen teettämä selvitys päätyi arvioimaan, että verotuen poisto johtaisi todennäköisesti turpeen käytön loppumiseen 2030 mennessä. Sitra kaavaili, että jos näin ei kävisi, vuoteen 2030 voitaisiin asettaa takaraja lainsäädännöllä.

Sitran raportti sai täystyrmäyksen alan toimijoilta, koska he eivät olleet päässeet vaikuttamaan sen sisältöön. Katsottiin, ettei Sitra ollut huomioinut riittävästi sitä, että turpeen energiakäyttö on vähenemässä markkinaehtoisesti. Vapon sivuilla julkaistussa kirjoituksessa Bioenergia ry:n turvevaliokunnan puheenjohtaja Pasi Rantonen varoitti, että ”politisoituminen uhkaa turvealan oikeudenmukaista siirtymää”. Hän viittasi paitsi Sitran raporttiin myös ympäristöministeri Krista Mikkosen puheisiin turpeen verotuksen kiristämisestä.

Kirjoituksessa vaadittiin, että alan toimijoille on annettava riittävästi aikaa sopeutua muutokseen. Mutta missä menee raja sopeutumisen ja viivyttelyn välillä? Viimeistään vuonna 2015 solmitusta Pariisin sopimuksesta lähtien on ollut selvää, ettei turpeenkäytöllä voi olla pitkää tulevaisuutta. Kuitenkin turpeen energiakäyttö on pysynyt tuon jälkeen ennallaan. Vaatimukset maltille ja lisäajalle olisivat uskottavampia, jos suunta olisi ollut selvästi alaspäin. Nyt kun tilastojen valossa mitään ei ole vielä tapahtunut, lisäajan pyytäminen tuntuu vitkuttelulta.

Väitteet siitä, että turpeen energiakäyttö loppuu markkinaehtoisesti ovat sikäli hassuja, että markkinaehtoista loppumista jarrutetaan aktiivisesti vuosittain lähes 200 miljoonan euron verotuella, jolla turve pyritään pitämään kilpailukykyisenä suhteessa kivihiileen. Päästökaupan ohjaava vaikutus on kuitenkin vahvistunut, sillä päästökaupan hinnat ovat nousseet viime vuosina eikä esimerkiksi koronakriisi ole ainakaan toistaiseksi aiheuttanut pysyvää hintatason notkahdusta. Sitran selvityksessä tosin arvioitiin, ettei nykyisen noin 25–30 euron hintatason jatkuminen automaattisesti johtaisi turpeen enegiakäytön puolittumiseen 2025 tai välttämättä edes 2030 mennessä.

Vaikka markkinoiden ohjaavaan vaikutukseen luottaisi sokeasti, on muistettava, ettei päästökaupan nykyinen katto vastaa puolentoista asteen ilmastotavoitetta. Samalla on syytä muistaa, ettei päästökauppa ole kyse poliittisista päätöksistä vapaa markkina, vaan sekä päästöoikeuksien kysyntä että tarjonta on asetettu poliittisesti. Siten sillä, kuinka montaa turve- tai hiilivoimalaa Euroopassa suunnitellaan pyöritettävän tulevaisuudessa, on vaikutusta siihen, kuinka paljon poliitikot ovat valmiita kiristämään päästökauppaa. Tätä vääntöä on edessä lähivuosina, kun EU kiristää omia ilmastotavoitteitaan.

Päästökauppa toimii toki myös niin, että se heikentää turpeen energiakäytön lopettavan lain päästövaikutusta, sillä polttoa vastaava määrä päästöoikeuksia vapautuu teoriassa muualla käytettäviksi. Toki Suomi voisi ottaa tässä – ja myös jo aiemmin päätetyssä kivihiiltokiellossa – mallia Saksasta, jossa on suunniteltu, että markkinoilta poistetaan suljettavia hiilivoimaloita vastaava määrä päästöyksiköitä. Lisäksi päästökaupassa on nykyisin käytössä niin sanottu markkinavakausmekanismi, joka pienentää ylijäämää poistamalla käyttämättömiä yksiköitä markkinoilta. Sen ansiosta ei ole enää yksiselitteisen selvää, että yhdessä paikassa vältetty päästö siirtyisi toisaalle.

Päästökaupan lisäksi toinen keskeinen peruste turpeen käytön jatkamiselle on se, että energiayhtiöillä on käytössään polttokattiloita, jotka vaativat teknisistä syistä tietyn osuuden turvetta muun polttoaineen joukkoon. TEM:in teettämän selvityksen mukaan tällainen välttämätön minimikäyttö kattaa nykyisin noin puolet turpeen käytöstä ja pienenee vanhojen kattiloiden vähitellen poistuessa käytöstä. Mutta saman arvion mukaan ilman lisäinvestointeja tällaista tarvetta olisi jonkin verran vielä 2040. Turpeesta luopumisen nopeuttaminen – kattiloita uudistamalla – vaatisi selvityksen mukaan kokoluokaltaan noin 200 miljoonan euron investoinnit.

Arviot turveteollisuuden suorasta ja epäsuorasta työllistävästä vaikutuksesta liikkuvat vuositasolla 2 500:n ja 4 200:n henkilötyövuoden välillä. Juuri nyt on hyvä hetki alan tulevaisuutta koskeville päätöksille, sillä turpeen energiakäytön lopettaminen on juuri sellainen toimenpide, jonka vaikutuksen pehmentämiseen olisi tarjolla rahaa EU:n oikeudenmukaisen siirtymän rahastosta. 

Rahaa tarvitaan niin uusien työpaikkojen luomiseen, uudelleenkoulutukseen että työntekijöiden toimeentulon turvaamiseen kuin korvaavan energian- ja erityisesti lämmöntuotannon kehittämiseen. Kumpaankaan haasteeseen ei ole yksittäisiä taikakeinoja vaan tarvitaan paikallisia ja osallistavia prosesseja, joissa etsitään parhaita ratkaisuja. Helppoa se ei tule olemaan, mutta ilmastokriisi ei anna aikaa sille, että jäädään odottamaan täydellisiä ratkaisuja tai kitkattoman hidasta muutosta.

Investoinnit korvaavaan energiantuotantoon luovat toki uusia työpaikkoja, mutta ne voivat olla eri aloilla tai eri alueilla. Todennäköisesti syntyvien työpaikkojen kokonaismäärä on myös menetettyjä työpaikkoja pienempi, sillä Sitran teettämän arvion mukaan turpeen korvaamiseen liittyvät energiainvestoinnit lisäävät työllisyyttä vuosittain noin 400–500 henkilötyövuodella.

On muistettava myös, että monessa turvealan työpaikassa on kyse kausiluontoisesta työstä, jolla täydennetään muuta toimeentuloa. Sitran haastattelemat työntekijät työskentelivät turpeentuotannon lisäksi myös maa- ja metsätaloudessa, maanrakennuksessa tai koneurakoinnissa. Osa-aikaisuus ei tietenkään poista muutosturvan tarvetta vaan voi tehdä siitä jopa haastavampaa, jos korvaavaa työtä ei löydy läheltä niitä töitä jotka jatkuvat. Tähän muutokseen kohdistettavat tukitoimet ovat erittäin perusteltuja ja kannattavia, kun niiden vastineeksi saadaan merkittävä leikkaus päästöihin.

Alaa koskeva epämiellyttävä totuus on, että turvetuotannon töillä ei todennäköisesti ole muutenkaan edessään kovin pitkää tulevaisuutta vaan niiden tilalle tarvitaan joka tapauksessa jotain muuta. TEM:n teettämässä selvityksessä henkilötyövuosista on jäljellä vain neljännes vuonna 2025, vaikka alasajoa ei lähdettäisi vauhdittamaan. Eli viiden vuoden päästä jäljellä olisi vain joka neljäs työpaikka. Ja sen pudotuspeli jatkuisi verkkaisemmalla tahdilla kohti nollaa.

Kyse ei siis ole niinkään siitä, katoavatko alan työpaikat, vaan miten ne katoavat: suunnitellusti ja hallitusti selkeällä aikataululla, vaiko vähitellen alan kannattavuuden heikentyessä päästökaupan ja verotuksen muuttuessa? Ymmärrettävästi Sitran haastattelemat turvetuottajat kaipasivat energiapolitiikkaan pitkäjänteisyyttä. Valitettavasti ilmastokestävän energiapolitiikan pitkäjänteisyys ja turve eivät enää ole sovitettavissa yhteen. Parasta, mitä yhteiskunnalla on turvealalle tarjota, on epävarmuutta vähentävä aikataulu ja muutosturva.

Jo pelkästään ilmastonsuojelun näkökulmasta on selvää, ettei turpeen energiakäytöllä voi olla kovin pitkää tulevaisuutta. Kun otetaan huomioon myös turvetuotannon haitalliset vaikutukset luonnolle ja vesistöille, ratkaisun pitäisi olla aika selvä. Kuten kansalaisjärjestöjen turvekampanjan slogan toteaa, kyseessä lienee ”maailman helpoin ilmastoratkaisu”.

Turpeen energiakäyttöä koskeva kansalaisaloite mittaa nyt kansalaisten tahtoa. Haluammeko torjua ilmastonmuutosta tosissamme vai tyydymmekö “pikkuhiljaa hivutteluun” ja sen tuomiin riskeihin? Valinta on meidän.

Kuva: Ansel Siegenthaler/Luonnonsuojeluliitto