Merkkipäivälahjoitus
Kannatusjäsenyys
Kun yhteiskunta vähitellen kääntyy ekologisesti kestävään asentoon, vanhoja työpaikkoja tai jopa toimialoja katoaa ja uusia nousee tilalle. Oikeudenmukaisella siirtymällä tarkoitetaan sitä, että tämä murros on hallittu eikä aiheuta kohtuutonta inhimillistä taakkaa esimerkiksi niille, joiden elinkeino ajetaan alas.
Tällä viikolla julkaistu Minea Koskisen, Karoliina Paanasen ja Miikka Pirisen kirja Likainen työ: ilmastopolitiikan voittajat ja häviäjät pakottaa pohtimaan kysymystä siitä, kenen pitäisi kantaa vastuu siirtymän oikeudenmukaisuudesta. Kirja käsittelee nimensä mukaisesta laajemminkin ilmastopolitiikan voittajia ja häviäjiä, mutta oikeudenmukaisen siirtymän näkökulmasta kiinnostavinta antia on turvetuottajien ja näiden etujärjestöjen haastatteleminen.
Suomessa keskustelu oikeudenmukaisesta siirtymästä on alkanut turvealan ahdingosta, kun EU:n päästökaupan kiristynyt hintataso on viime vuosina ohjannut energiantuotantoa tehokkaasti pois kaikkein saastuttavimmista polttoaineista.
Tätä muutosta ei ennakoitu riittävän ajoissa. Tilanne alkoi valjeta monelle alan yrittäjälle kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun päästöoikeuden hinta oli noussut lähes sataan euroon per tonni, minkä seurauksena energiaturpeen kysyntä väheni dramaattisesti. Moni yrittäjä oli ehtinyt tehdä isoja investointeja juuri ennen kuin matto vedettiin alta.
”Tottahan me tiedettiin, että siirtymä tapahtuu, mutta odotusarvo oli, että se on kymmenen vuotta eikä kymmenen kuukautta”, eräs turvetuottaja sanoo kirjassa.
Samalla kun siirtymän vauhti arvioitiin alalla väärin, huomio laitettiin turvealan yrittäjien ja -lobbareiden sekä monien poliitikkojen toimesta vääriin asioihin. Sen sijaan, että muutokseen olisi valmistauduttu, valittiin kilpipuolustus ja neliraajajarrutus. Uskottiin, että alan tulevaisuus voitaisiin turvata esimerkiksi määrittelemällä kansalaisaloitteen voimin turve Suomessa uusiutuvaksi polttoaineeksi, vaikka se ei olisi vaikuttanut mitenkään siihen, että turpeenpoltosta pitää maksaa EU:n päästökaupassa nousevaa hintaa.
Turvetuottajien turhautuminen politiikkaan ja poliitikkoihin heijastuu kirjasta. Moni kokee, ettei asiaan ole edes kunnolla perehdytty vaan siitä puhutaan parhaimmillaankin vain kannatuksen kasvattamiseksi. Pettymystä korostaa se, että silloin kun hätä on tunnistettu ja tukia myönnetty, ne ovat liikkuneet hitaasti ja kohdistuneet huonosti.
Kirja havainnollistaa hyvin myös siirtymän vääjäämättömyyttä. Kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ajoi Euroopan energiakriisin partaalle, heräsi energiaturvetta kohtaan uutta mielenkiintoa. Mutta alan yrittäjien näkökulmasta oli jo myöhäistä, moni oli suunnannut jo toisaalle tai ehkä tarttunut tukeen, jonka ehtona oli tuotantolaitteiden romuttaminen.
Tästä syystä perussuomalaisten villi ja täysin epärealistinen visio EU:n päästökaupan keskeyttämisestä ei käytännössä enää auttaisi alaa. Poliitikot voivat puhua mitä vain, mutta heidänkin keinonsa pysäyttää vääjäämätön murros ovat olemattomat ja voivat pahimmillaan johtaa harhaan.
Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kun turpeen energiakäyttöä on tuettu kansallisesti jo pitkään verottamalla sitä hellemmin kuin fossiilisia polttoaineita, on annettu signaalia siitä, että alalla on yhteiskunnan tuki. Käytännössä tuen merkitys on kuitenkin pieni verrattuna päästökauppaan. Verotuki käytännössä kompensoi päästökaupan vaikutusta, kun päästökaupan hintatasot olivat muutamassa eurossa. Kun hinta nousi vastaamaan ilmastopolitiikan tavoitteita, ei verohelpotuksella enää ollut juuri merkitystä.
Likainen työ -kirjassa nousee esiin myös energiaturvetta tuottajilta ostavien yritysten vastuu: olisiko energiayhtiöiden pitänyt pitää turvetuottajat paremmin kartalla siitä, mihin suuntaan tuotanto on menossa? Varmasti olisi, mutta ongelmana on se, ettei niissäkään olla aina kovin kaukonäköisiä. Kirjassa nostetaan yhdeksi esimerkiksi Jyväskylässä vuonna 2010 käynnistetty turvevoimala, jonka laitteistoa on jo jouduttu laittamaan uusiksi, kun vihdoin tajuttiin se, minkä olisi oikeastaan pitänyt olla selvää jo 2010: turpeella ei ole tulevaisuutta energiaratkaisuna.
Kirjoittajien katse kohdistuu perustellusti myös edunvalvontaan. Palveleeko se, ettei muutokseen varauduta, niitä, joiden etua pitäisi edistää? Bioenergian turvevastaava Hannu Salo sanoo kirjassa, että edunvalvontaa tehdään alan toimijoiden itsensä asettamilla ehdoilla: “Edunvalvonta ei voi lähteä jumalaksi niille, jotka maksavat palkan.”
Huomattavasti suoremmin asian ilmaisee MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila. Hänen mukaansa vastaavan siirtymän riski on tunnistettu turkistuotannossa. Alalla käydyissä keskusteluissa on kuitenkin käynyt ilmi, että siirtymään valmistautumisen sijaan tuottajat haluavat mieluummin “ajaa täysillä niin kauan kuin markkinat vetävät ja tulkoon sitten täystyrmäys”.
Vaikka täystyrmäyksen tie olisi tietoisesti valittu, ei sen inhimillisiä ja yhteiskunnallisia seurauksia voi sivuuttaa. Turveala on yrittäjävetoinen, mutta monella muulla toimialalla yritykset pelaavat riskejä ottaessaan myös työntekijöidensä tulevaisuudella.
Kevään eduskuntavaalien alla lähes sata järjestöä nosti oikeudenmukaista siirtymää vaaliteemaksi. Järjestöjen laatimissa siirtymää koskevissa periaatteissa peräänkuulutetaan muun muassa siirtymän parempaa suunnittelua, tukea siirtymäaloille sekä siirtymän aiheuttamien tulonjajovaikutusten huomioimista. Näihin periaatteisiin sitoutui ehdokkaita kaikista eduskuntaan valituista puolueista.
Eduskuntaan valittujen poliitikkojen haaste ei pääty turvealan alasajon jälkihoitoon. Seuraava siirtymäala voi Suomessa hyvinkin olla esimerkiksi eläinperäisten tuotteiden tuotanto – olipa kyse sitten karjatiloista tai turkistarhoista. Metsäteollisuudessa siirtymän kanssa on kipuiltu jo pitkään, mutta ilmastokriisin ja luontokadon torjunta laittavat vauhtia alan uudistumiseen. Samaan aikaan siirtymää tehdään myös globaalilla tasolla, ja kehittyvien maiden tukeminen vaatii Suomen kaltaisilta rikkailta mailta ja EU:lta huomiota.
Säätytalolla mitataan lähiviikkoina, kuinka suuren painoarvon oikeudenmukaisuus saa kansallisessa ilmasto- ja luontopolitiikassa seuraavan neljän vuoden aikana. Se määrittää, kuinka moni joutuu jäämään ilmastopolitiikan häviäjän rooliin.
Minea Koskinen, yksi Likainen työ -kirjan kirjoittajista, on vieraana Finnwatchin Valokeilassa-podcastin tuoreessa jaksossa:
Kuva: Eero Saarela, Vastavalo
