Vaateostosten sietämätön vaikeus

Äiti on hankala asiakas, joka kyselee myyjältä mahdottomia. Myyjä ei osaa vastata tai vastaa jotain, mitä äiti ei usko. Ja sitten asiaa googlataan loputtomasti hyllyjen välissä. Lopulta kävellään kaupasta ulos ja lähdetään takaisin pyörimään kirpputoreille. 

Omasta mielestäni en vaadi paljoa. Vaatteen pitää näyttää ookoolta, ja sen valmistuksessa pitää kunnioittaa ihmisoikeuksia ja ympäristöä. Valmistajien veronmaksua en tässä yhteydessä jaksa edes ajatella, säästän siihen puuttumisen vaikka hallituksen kehysriihelle. Vaatteiden ostaminen on muutenkin aivan liian vaikeaa, ja jo pelkästään kahdella muuttujalla joutuu liian usein tyytymään laimeaan kompromissiin.

Haluan, että työntekijä saa työstään elämiseen riittävän palkan. Tietenkin. Silti se kuuluu vain harvoin vastuullisuusauditointien kriteerien piiriin. Kas, raaka-aineena kierrätettyjä PET-pulloja Intiasta. Mutta kuka ne keräsi ja millä työehdoilla? Ilmastokriisi puskee päälle. Haluaisin nähdä tuotteen hiilijalanjäljen, kiitos. Toivon, että kahdeksan vuotta Rana Plaza katastrofin jälkeen tehtaat eivät enää sorru työntekijöiden päälle. Miksi tämänkin eteen täytyy edelleen tapella?

Kaikki mainostavat nykyään olevansa vastuullisia, huokasi kollega. Se on muuten totta eikä auta yhtään. En kaipaa yhtään uutta slogania, hienoja kuvituskuvia, mainoskampanjaa. Haluan luotettavaa dataa ja jonkun riippumattoman osapuolen varmistamaan, että se mitä luvataan, toteutuu.

Ei tämän pitäisi olla niin vaikeaa. 

Miksi tuotteissa ei voisi olla jotain vastuullisuudesta kertovaa merkkiä, johon voisi oikeasti luottaa? Jos yksi merkki ei voi kattaa kaikkea, olisi edes kaksi. Tai kolme. Yksi työelämän oikeuksille, toinen ilmastolle, kolmas ihmisoikeuksia kunnioittavalle kiertotaloudelle ja ekologiselle kestävyydelle.

Pliis.