Finnwatchin viime viikolla julkaisema raportti Vain muruja kahvipöydältä on herättänyt runsaasti keskustelua. Keskusteluun ovat osallistuneet myös raportissa tutkitut Suomen kahvimarkkinoiden jättiläiset Gustav Paulig ja Meira.

Paahtimoyritykset ovat olleet julkisuudessa kärkkäitä tuomaan esiin esimerkiksi sitä, että ne eivät tee hankintoja Brasilian mustalla listalla olevilta kahvinviljelytiloilta. Se, että paahtimot eivät tee ostoja mustalla listalla olevilta tiloilta ei kuitenkaan ole millään tavalla riittävä tae siitä, että niiden hankintaketjut olisivat orjatyövoimasta vapaita.

Musta lista on Brasilian viranomaisten ylläpitämä luettelo työnantajista, jotka ovat jääneet kiinni maan lakien mukaisesti määritellystä orjatyövoimasta. Lista perustuu työsuojeluviranomaisten tekemiin yllätystarkastuksiin työpaikoille. Tarkastusten jälkeen saattaa kuitenkin vierähtää vielä parikin vuotta ennen kuin orjatyövoiman käyttöön syyllistyneiden työnantajien nimet on lisätty päivitetylle listalle. Tämä on jo itsessään pitkä aika esittämättä edes arveluita siitä, miten kauan mustan listan tiloilla on käytetty orjatyövoimaa jo ennen työsuojeluviranomaisten tarkastuskäyntiä.

Kun tähän vielä lisätään se tosiasia, että kahvipaahtimot eivät suuressa osassa hankinnoistaan tiedä, missä heille toimitettu kahvi on kasvanut, näyttää niiden puolustuspuheenvuoro entistä höttöisemmältä. Paahtimot voivat kyllä pyytää minkä ennättävät tavarantoimittajiaan allekirjoittamaan vastuullisen hankinnan toimintaperiaatteitaan. Käytännössä kuitenkin se, että sekä Meira että Gustav Paulig on voitu yhdistää sellaisiin osuuskuntiin ja vientiyrityksiin, jotka ovat myyneet eteenpäin mustalla listalla olevilla viljelytiloilla tuotettua kahvia, kertoo paljon enemmän niiden käyttämien tavarantoimittajien asenteesta ja vastuullisuuskäytännöistä kuin yksikään Code of Conduct.

Yritysten vastuullisuustyössä pääpainon tulee olla ennaltaehkäisevissä toimenpiteissä. Jälkikäteen tapahtuva valvonta on tulipalojen sammuttelua ja syyllisten etsimistä. Mutta ennaltaehkäisevät toimenpiteet edellyttävät läpinäkyvää kahvin hankintaketjua ja ostojen tekemistä vain sellaisilta raaka-aineen tuottajilta, jotka ovat vastuullisuusvalvonnan piirissä, ja tässä kahvisektorilla riittää työnsarkaa.

Koska paahtimoyritykset hankkivat kahvia kymmeniltä tuhansilta viljelytiloilta, ei olisi kovin realistista olettaa, että ne pystyisivät itse uskottavasti valvomaan työoloja jokaisella niiden hankintaketjuun kuuluvalla viljelytilalla. Kuten raportissamme jo totesimmekin, tällä hetkellä paras vaihtoehto kahvin vastuullisuuden varmentamiseen ja työolojen kehittämiseen alkutuotannon tasolla ovat erilaiset kahvisektorin raaka-ainesertifioinnit, kuten Reilu kauppa, UTZ ja Rainforest Alliance. Tästä ovat Finnwatchin kanssa samaa mieltä myös ne monet kahvialan yritykset, jotka ovat jo nyt siirtyneet 100 prosenttisesti sertifioidun raaka-aineen käyttöön. Tutkimistamme teollisista paahtimoista vain Meiralta puuttuvat sertifiointiasteen lisäämiseen liittyvät tavoitteet täysin.

Yksi on hyvä, toinen kaunis. Sertifiointijärjestelmien välillä on eroja. Finnwatchin Hondurasissa tutkima CARUCHIL:in osuuskunta valikoitui kenttätutkimuksemme kohteeksi siksi, että raportissa käsittelemistämme teollisista paahtimoista kolme listasi sen yhtenä Reilu kauppa -sertifioidun kahvin tuottajistaan. Paulig on raportin julkaisemisen jälkeen sanonut, että osuuskunta ei Reilu kauppa -sertifioinnin menetettyään enää toimita kahvia Pauligille. Myös Reilu kauppa on kommentoinut Finnwatchin löydöksiä.

Paulig kuitenkin jättää sanomatta, että osuuskunta on lapsityövoiman hyväksikäytöstä ja muista ongelmista huolimatta edelleen UTZ-sertifioitu. Reilun kaupan ohella UTZ on toinen Pauligin ja monien muidenkin kahvipaahtimoiden käyttämä raakakahvin sertifiointijärjestelmä. Itse asiassa se on viime vuosina ollut nopeimmin kasvava kahvisektorin sertifiointijärjestelmä.

Hetkinen, joku voisi sanoa, sertifiointiko ei siis takaakaan tuotannon vastuullisuutta? Viime viikolla tämä kysymys esitettiin minulle useampaankin otteeseen, ja samaa aihepiiriä koskettaa myös Kaffa Roasteryn viikonloppuna Helsingin Sanomissa julkaistu mielipidekirjoitus, jossa musta selitetään valkoiseksi ja päin vastoin. Ei, sertifiointijärjestelmät eivät ole tae siitä, että kaikki on hyvin aina ja ikuisesti. Ne ovat kuitenkin tae siitä, että tilojen työolot ja palkkataso ovat riippumattoman kolmannen osapuolen suorittaman säännöllisen ja strukturoidun valvonnan piirissä, ja että kun ongelmia löytyy, niihin puututaan.

Edellä mainitun CARUCHIL:in esimerkinkin valossa on selvää, että sertifiointijärjestelmien tekemää valvontaa on edelleen tehostettava. On silti huomattavasti luotettavampaa, että kaupan toinen osapuoli ei ole valvonnan suorittava taho, kuten Kaffa Roasteryn suosimassa suorakaupan mallissa tyypillisimmillään on, ja että valvonnan tulokset ovat tarvittaessa verifioitavissa. Valvonnan tehostamisen lisäksi sertifiointijärjestelmät voisivat kyllä myös lisätä avoimuuttaan auditointituloksista ja valvonnan kautta löytyneistä epäkohdista. Läpinäkyvyys on tässäkin parempi, ja herättää enemmän luottamusta kuin ongelmien käsitteleminen kulisseissa ja järjestelmien sisällä.

Meira on myös kommentoinut Finnwatchin raportin löydöksiä toteamalla, että kahvia viljelevissä maissa on usein erilainen työlainsäädäntö kuin Suomessa. Tämä on tietysti täysin totta. Yritysten vastuu kunnoittaa ihmisoikeuksia perustuu kuitenkin kansainvälisiin ihmisoikeusstandardeihin. Sitä oikeastaan toivoisi, ettei tällaisia yritysvastuun alkeita tarvitsisi enää tänä päivänä yrityksille ääneen sanoa, vaan että perusasiat olisivat jo ainakin kaikilla isoilla toimijoilla hallussa.

Monessa kahvintuottajamaassa on vielä paljon kuromista ennen kuin kansallinen lainsäädäntö täyttää edes Kansainvälisen työjärjestön perussopimuksissa esitetyt vaatimukset. Esimerkiksi Hondurasissa työhön pääsemisen vähimmäisikää koskeva kansallinen lainsäädäntö ei ole linjassa kansainvälisten standardien kanssa. Silloin kun kansallisessa lainsäädännössä on toivomisen varaa, yritykset voivat omalla toiminnallaan edistää ihmisoikeuksien toteutumista tai vaikuttaa maan viranomaisiin ihmisoikeussuojan parantamiseksi.

Hondurasissa kenties kansallista lainsäädäntöä suurempi syy lapsityövoiman hyväksikäytön yleisyyteen kahvitiloilla on köyhyys ja tilojen työntekijöille maksetut alhaiset palkat. Tähän ongelmaan ostajayrityksillä on ratkaisun avaimet omissa käsissään. Yksi Finnwatchin raportin keskeisiä paahtimoyrityksille suunnattuja suosituksia on se, että raakakahvista maksettavan hinnan tulee riittää kattamaan sosiaalisesti vastuullisen tuotannon kustannukset.

Hondurasissa tutkimillamme tiloilla sadonkorjuukauden urakkapalkat jäivät pahimmillaan jopa alle puoleen lakisääteisestä minimipalkasta. Näillä tiloilla kahvinpoimijoille maksettiin arvioidemme mukaan, ja päivän valuuttakurssien mukaan laskettuna, noin 25–32 senttiä per kahvipaketti. Päivässä he keräsivät noin sata kiloa kahvimarjoja, josta saadaan melkein 35 pakettia jauhekahvia.

Jotta näiden työntekijöiden tulotaso sadonkorjuun aikana saataisiin edes maan lakisääteisen minimipalkan tasolle, tulisi heille maksaa Finnwatchin hyvin karkeiden arvioiden mukaan keskimäärin noin 15 senttiä enemmän per kahvipaketti. Käsi ylös kenen mielestä se ei ole kovin suuri summa.


Tämä teos, jonka tekijä on Finnwatch, on lisensoitu Creative Commons Nimeä-⁠EiKaupallinen-⁠EiMuutoksia 4.0 Kansainvälinen -⁠lisenssillä.