Finnfundin omistajaohjauksesta vastaava kehitysministeri Kai Mykkänen moittii Uuden Suomen blogissaan Finnwatchia yksityisen sektorin tärkeän roolin unohtamisesta.

Eilen julkaistuun raporttiimme liittyvässä vastineessaan Mykkänen käy läpi useita esimerkkejä yksityisen sektorin merkityksestä maiden kehitykselle.

Heti alkuun on syytä todeta, että emme ole koskaan kiistäneet yritystoiminnan merkitystä kehitykselle, päinvastoin. Teemme työtämme juuri siksi, että yrityksillä on niin suuri rooli ympäröivässä yhteiskunnassa – niin Suomessa kuin kehitysmaissa. Yritysvastuun vahtikoirana tehtävämme oli Finnfundin toimintaa käsittelevässä raportissamme tutkia miten yritysvastuu toteutuu yritystoiminnassa, johon käytetään Suomen valtion kehitysyhteistyövaroja.

Mykkänen nostaa blogissaan positiiviseksi esimerkiksi Bangladeshin tekstiiliteollisuuden vaikutukset tyttöjen koulutustason lisäämiseen. On totta, että tilastollisessa tutkimuksessa on havaittu tekstiilitehtaiden läheisyyden lisäävän tyttöjen koulutustasoa. Tyttöjen koulutus on lisääntynyt paitsi valtion panostusten, mutta myös naisten palkkatyön lisääntymisen vuoksi.

Bangladesh on silti huono esimerkki yksityisen sektorin ihmeitä tekevästä vaikutuksesta. Vaikka Bangladeshin tekstiiliteollisuus on toiminut maan vientiteollisuuden selkärankana jo vuosikymmeniä, maa on edelleen rutiköyhä. Ihmisoikeusloukkaukset tekstiilitehtaissa ovat arkipäivää, eriarvoisuus kasvussa, korruptio läpitunkevaa ja köyhimpien mahdollisuudet sosiaaliseen nousuun olemattomia.

Bangladesh ei ole kivunnut tuottamaan korkeamman jalostusasteen tuotteita ja on vaarassa astua askeleita taaksepäin ilmastonmuutoksen aiheuttamien shokkien ja Afrikan vielä halvemman työvoiman aiheuttaman kilpailun takia. Jos haluaisin varmistaa Bangladeshin kehityksen jatkumisen, en lähtisi ensimmäisenä perustamaan sinne uutta vaatetehdasta kehitysyhteistyövaroilla.

Yritystoiminta ei ole taikasauva, joka tulee ja tuo mannaa tullessaan. Vastuuton yritystoiminta ylläpitää köyhyyden kierrettä, tuhoaa yhteisöjen elinympäristöjä ja aiheuttaa konflikteja. Näistä ongelmista on kymmenien vuosien varrelta lukemattomia esimerkkejä, ja siksi myös Suomi valtiona on sitoutunut yritysvastuun edistämiseen niin OECD:n kuin YK:n kautta.

Yksityissektorin kehitysyhteistyö on viime vuosina kasvanut uudeksi kehitysyhteistyön megatrendiksi. Suomessa tämä tarkoitti valtion kehitysrahoitusyhtiö Finnfundin rahoittamista 130 miljoonalla lisäeurolla. Silti kukaan ei oikein tiedä mitä yritysten kehitysyhteistyö tarkoittaa ja mitä tuloksia sillä saadaan aikaan. Mykkäsen mukaan kyse on ihan normaalin yritystoiminnan luomisesta kehitysmaihin.

Tätä me pelkäämme.

Raporttimme paljastaa, että Suomen kehitysyhteistyövaroja on sijoitettu Finnfundin kautta muun muassa fossiilisiin polttoaineisiin, lihantuotantoon ja yksityiskouluihin sekä rikkaille suunnattuihin palveluihin. Suomalaisten verovaroja on esimerkiksi käytetty Etelä-Afrikassa hajuvesien maahantuontiin, protesteja Marokossa aiheuttaviin veden- ja sähkönjakelun yksityistämishankkeisiin sekä sisustussuunnitteluun Vietnamissa. Normaalia yritystoimintaa, kyllä, mutta Suomen kehityspolitiikan linjausten valossa melko erikoisia sijoituskohteita. Kysymme mielestäni hyvällä syyllä, palvelevatko tällaiset hankkeet Suomen kehityspolitiikan tavoitteita.

Mykkänen myöntää, että esimerkiksi lihatuotannon tukeminen voi olla ongelmallista Suomen ilmastotavoitteiden kannalta, mutta pohtii, että äkillinen lihasijoitusten kielto voisi heikentää tuontilihan kanssa kilpailevien köyhien tuottajien asemaa.

Ministerillä ei ehkä ole oikeaa kuvaa siitä, millaista lihantuotantoa Finnfundin rahastoissa tuetaan. Aliravitsemuksesta kärsivässä Zimbabwessa Finnfund rahoittaa rahaston kautta teollista, pörssiyhtiön pyörittämää lihantuotantoa, joka tähtää myös vientimarkkinoille. Kehitysmaiden köyhät eivät naudanlihapihviä ja grillimakkaraa popsi. Siksi esimerkiksi Finnfundin rahaston toinen lihasijoituskohde Keniassa kertoo suoraan tähtäävänsä ns. high-end -markinoille.

Mykkäsen toteamus siitä, että lihantuotanto kasvaa köyhissä maissa joka tapauksessa on lohduton. Se ei voi kasvaa, tai me emme onnistu ihmiskuntana pysäyttämään ilmastonmuutosta. Kehitysyhteistyövaroja tulisi käyttää negatiivisten trendien kääntämiseen niiden tukemisen sijaan.

Kuten raportimme osoittaa, ongelmat eivät rajoitu ainoastaan rahastojen sijoituskohteiden toimialojen valintaan. Ministeri Mykkänen väittää, että suomalaisten investointien avulla työolot sijoituskohteena olevissa yrityksissä kehittyvät parempaan suuntaan. Ministerin argumentit esiin tuomistamme ongelmista ovat kuitenkin ristiriitaisia: Helsingin Sanomille Mykkänen kuittasi löydöksemme Ghanasta kertomalla sijoituksen olevan 9 vuotta vanha. Eikö vanhan sijoituksen juuri pitäisi tarkoittaa sitä, että työoloja on ehditty kehittää vuosikausia?

Näemmä ei. Vaikka tehdas oli ollut kehitysrahoittajan hyppysissä jo vuosikausia, työolot eivät olleet parantuneet. Haastattelemamme työntekijät kertoivat tämän vuoden keväällä työolojen olevan kurjia, aivan normaaleja ghanalaisia työoloja – kaukana kansainvälisistä standardeista. Kehitysyhteistyöinvestointien jälkeen tehdas on ajautunut konkurssiin ja työntekijät odottavat Ghanassa rästipalkkojaan.

Olen tehnyt työtä yritysvastuuvalvonnan parissa yli kymmenen vuotta. Uskallan väittää, että työolot eivät parane sillä, että yritys ja sen taloudellisesta tuloksesta vastaava rahasto laitetaan vastaamaan työntekijöiden oikeuksien valvonnasta. Jos tämä lähestymistapa toimisi, ei meillä olisi yritysten aiheuttamia ihmisoikeusongelmia lainkaan.

Finnfundin hankkeet ovat siitä erikoisia, että niitä ei voi arvostella silloin kun ne ovat "vanhoja" eikä silloin kun ne ovat uusia. 

On ihan normaalia, että hankkeet menevät joskus pieleen. Kuten Mykkänen tuo esiin, näin tapahtuu myös kansalaisjärjestöjen ja muidenkin kehitysyhteistyökentällä toimivien tahojen hankkeissa.

Tarkoituksenamme ei ole ollut kaivaa kiven alta harvoja, vanhentuneita ja asenteellisesti valikoituja pieleen menneitä projekteja. Kävimme läpi kaikki Finnfundin uusimmassa tilinpäätöksessä olevat rahastot, ja osoitamme raportissamme tapausesimerkkien avulla prosessien puutteet.

Rahastojen sijoituksissa on paljon ongelmia, ja jopa viidennes sijoituksista ei edes toimialaltaan tue kehityspoliittisia tavoitteita. Sijoitustoiminnan avoimuutta on lisättävä, rahastojen sijoituskohteiden valintaa ei tule jättää rahastomanagereille, kehitysvaikutukset on arvioitava ennen sijoituspäätöksiä ja sijoituskohteita pitää valvoa uskottavasti.

Vähintä mitä yksityisen sektorin kehitysyhteistyöltä voidaan odottaa on kansainvälisesti sovittujen pelisääntöjen noudattaminen – niiden samojen, joita Suomi koettaa iskostaa kaupallisesti toimivien normaalien yritysten toimintaan. Finnwatchin raportti kertoo, että Finnfundin rahastosijoitukset ovat vielä kaukana näistä ihanteista. On hienoa, että Mykkänen lupaa Finnfundin lisäävän jatkossa avoimuutta ja arvioi, että myös vastuullisuusvalvonnassa on syytä mennä pidemmälle.