Etelä-Afrikka on viinituotannon riskimaa

Etelä-Afrikan viinituotantoa varjostavat siirtotyöntekijöiden huono kohtelu, ongelmat järjestäytymisen vapaudessa sekä ilmastonmuutoksen voimistamat ympäristöongelmat.  

Viinituotannon ihmisoikeusongelmat juontavat juurensa historiaan

Etelä-Afrikka on maailman suurimpia viinintuottajamaita, ja sen viinistä suurin osa tuodaan Eurooppaan. Suomessa Alko myi vuonna 2021 yli kolme miljoonaa litraa eteläafrikkalaisia viinejä. Muun muassa monet kesän juhlissa käytettävät edulliset laatikko-, pussi- ja tölkkiviinit tulevat Etelä-Afrikasta.

Etelä-Afrikan viinialueet ovat sijoittuneet maan rannikolle Länsi-Kapin provinssin alueelle.  Maan viinitilojen työntekijöiden heikko ihmisoikeustilanne on monin paikoin seurausta Etelä-Afrikan kolonialistisesta historiasta. Eurooppalaiset perustivat maahan siirtokuntia jo 1600-luvun puolivälissä ja työnsivät väkivalloin aluetta aiemmin hallinneet bantu-heimot pois, laajentaen vaikutusvaltaansa vähitellen kauemmas sisämaahan.

Erilaisten väkivaltaisten vaiheiden kautta alueelle muodostettiin 1900-luvun alussa valkoisten hallitsema Etelä-Afrikan unioni vuonna. Vastavoimaksi asettui mustaa väestöä edustava Afrikan kansalliskongressi ANC, joka vastusti syrjintään pohjautuvaa valtiota. 1940-luvulla valtaan noussut eurooppalaisperäisten afrikaanien Kansallispuolue aloitti suoranaisen apartheid-rotuerottelupolitiikan, joka jatkui vuosikymmeniä. ANC:n nuorisosiiven toiminnan, mustien laajan järjestäytymisen sekä myös kansainvälisen yhteistyön myötä apartheid-politiikka kuitenkin mureni. Vuonna 1994 Etelä-Afrikassa järjestettiin ensimmäiset demokraattiset vaalit, joissa Nelson Mandela valittiin maan presidentiksi. 

Etelä-Afrikan ongelmat eivät loppuneet maan viralliseen demokratisoitumiseen. Vuosisatojen sorron myötä mustan väestönosan asema on edelleen tänä päivänä heikko. Merkittävimpiä taloudellisia syitä tähän on maanomistuksen epätasainen jakautuminen. Etelä-Afrikan demokratisoituessa valkoiset omistivat lähes 78 miljoonaa hehtaaria koko valtion 122 miljoonan hehtaarin maa-alueesta. Vuosikymmenten saatossa maanomistusta on luvattu muuttaa, mutta monet erilaisista uudistuksista ovat lykkääntyneet toistuvasti. Ilman oikeutta maahan Etelä-Afrikan musta väestö on ollut pakotettu vastaanottamaan huonosti palkattua työtä usein valkoisen väestön omistamilla tiloilla. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus on kasvanut, ja erilaiset etniset konfliktit ovat maassa arkipäivää.

Siirtotyöntekijöiden oikeudet toteutuvat huonosti

Etelä-Afrikan viiniteollisuus työllistää suoraan ja epäsuorasti noin 300 000 henkilöä. Työntekijöiden joukossa on paljon siirtolaisia muun muassa naapurimaa Zimbabwesta, josta tulevien osuus on14 prosenttia kaikista Etelä-Afrikassa asuvista siirtolaisista. Ihmisoikeustilanteeltaan heikko Zimbabwe on muutenkin yksi maailman eniten siirtolaisia maailmalle lähettävä valtio. Sen kansalaisista arviolta 4–7 miljoonaa on maan ulkopuolella siirtolaisena. Rikkaaseen Etelä-Afrikkaan kohdistuvaa siirtolaisuutta ovat ruokkineet niin konfliktit, poliittinen epävakaus ja köyhyys kuin kasvavassa määrin myös erilaiset ympäristöongelmat. 

Vuonna 2020 Etelä-Afrikassa arvioitiin olevan noin 2,9 miljoonaa siirtolaista. Naapurimaiden välistä siirtotyöläisyyttä säännellään kahdenvälisillä siirtolaisuutta koskevilla sopimuksilla. Sopimukset eivät tarjoa siirtolaisille riittävää suojaa, ja niiden avulla on lähinnä pyritty varmistamaan työvoiman saantia ja liikkuvuutta. Kansainvälinen siirtolaisjärjestö IOM onkin suositellut maita uudistamaan sopimuksia siten, että ne huomioisivat paremmin myös ihmisoikeudet. Etelä-Afrikkaan saapuu myös paljon paperittomia siirtolaisia epävirallisia reittejä, muun muassa salakuljettajien tai suoranaisen ihmiskaupan kautta.   

Heikossa asemassa olevia siirtotyöntekijöitä, erityisesti paperittomia, käytetään usein hyväksi Etelä-Afrikan viinitiloilla. Heille ei välttämättä tarjota lainkaan asuntoja, vaan he saattavat asua viinitiloilla esimerkiksi pahvilaatikoista kyhätyissä väliaikaisissa majoissa. Palkanmaksussa on raportoitu olevan puutteita. Ongelmia aiheuttaa myös se, ettei Etelä-Afrikassa ole lainsäädäntöä, jolla voitaisiin puuttua siirtotyöntekijöiden usein jo rekrytointivaiheessa kohtaamiin ongelmiin kuten rekrytointimaksuihin. 

Koronapandemia on entisestään heikentänyt siirtotyöntekijöiden asemaa. Vähentääkseen sairaaloiden kuormitusta kaikista ylimääräisistä sairauksista ja tapaturmista, Etelä-Afrikan hallitus on useiden muiden maiden tavoin rajoittanut pandemian aikana viinin myyntiä. Viininmyyntiin tehdyt rajoitustoimet Etelä-Afrikassa jättivät monet viinitilojen siirtotyöntekijät työttömiksi, ja sai monet heistä myös palaamaan takaisin kotimaahansa. Turvaverkkojen ulkopuolelle pudonneiden siirtotyöntekijöiden virrat yhdistettynä Zimbabwen asettamiin maahantulon rajoituksiin ja maiden välisen koordinaation puutteeseen ajoivat Etelä-Afrikan ja Zimbabwen välisen rajan kaaokseen vuoden 2020 lopussa.  

Viinitilojen taloudelliset vaikeudet ovat hyvin todennäköisesti näkyneet myös heikossa asemassa olevien työntekijöiden oloissa ja toimeentulossa. Ongelmia on mahdollisesti entisestään lisännyt se, että koronarajoitusten vuoksi ostajien omaa normaalia vastuullisuusvalvontaa ei ole voitu toteuttaa. Esimerkiksi Alko ei teettänyt vuonna 2020 yhtäkään Amfori BSCI -auditointia sen alihankintaketjuun kuuluvilla tiloilla.

Asuinolosuhteet viinitiloilla ovat usein surkeita ja palkat pieniä

Vinoutuneesta maanomistuksesta aiheutunutta eriarvoisuuden kasvua valkoisen ja mustan väestön välillä on pyritty helpottamaan ja selkeyttämään vuonna 1997 säädetyllä lailla työntekijöiden oikeudesta asua tiloilla (Extension of Security of Tenure Act, ESTA). 

Laista huolimatta tilanne on parantunut vain vähän. Tiloilla tarjolla olevat asumukset ovat usein huonossa kunnossa eikä niissä välttämättä ole puhdasta vettä tai sanitaatiota. Asuinkäytössä olevia tiloja on yksittäisissä tapauksissa käytetty myös varastona esimerkiksi torjunta-aineille. Joillain tiloilla asuinalueiden on raportoitu olevan lukittujen porttien takana siten, että vain tilan omistajalla on avain. Paitsi, että käytäntö lisää työntekijöiden riippuvuutta työnantajasta ja rajoittaa heidän liikkumistaan se on aiheuttanut ongelmia myös esimerkiksi sairastapauksissa, joissa ambulanssin pääsy sairaskohtauksen saaneen asukkaan luo on estynyt. Tiloilla olevien asuntojen vuokrasopimus tai muu sopimus asumisoikeudesta on myös usein perheen miespuolisen työntekijän nimissä. Jos mies kuolee tai joutuu työkyvyttömäksi, muu perhe saattaa joutua häätöuhan alle.

Työntekijöiden riippuvaisuus työnantajan tarjoamista asunnoista vaikuttaa myös työntekijöiden neuvotteluasemaan. Kaikkein heikoimmassa asemassa oleville siirtotyöntekijöille asuntoja ei välttämättä tarjota lainkaan.

Etelä-Afrikan maataloustyöläiset olivat pitkään kokonaan työlainsäädännön ulkopuolella. Vuoden 1994 jälkeen heidät otettiin työlainsäädännön piiriin, ja vuonna 2003 Etelä-Afrikassa otettiin käyttöön minimipalkka. Minimipalkan tasosta on sittemmin käyty kovaa kamppailua. 

Etelä-Afrikan viinituotantoalueelle Länsi-Kapin provinssissa on laskettu Global Living Wage Coalitionin toimesta elämiseen riittävä palkka ns. Anker-metodologialla. Elämiseen riittävällä palkalla (living wage) tarkoitetaan palkkaa, jolla työntekijä kykenee hankkimaan itselleen ja perheelleen perustasoisen, mutta paikallisesti hyväksyttävän elintason. Tällainen palkka riittää tyydyttämään perheenjäsenten perustarpeet (esimerkiksi riittävän ravinnon, asumisen, terveydenhuollon, vaatetuksen, liikkumisen ja lasten koulutuksen) sekä mahdollistaa pienimuotoisen säästämisen ja osallistumisen sosiaaliseen ja kulttuuriseen elämään. Elämiseen riittävä palkka on alin hyväksyttävä ihmisoikeusvaatimukset täyttävä palkan taso. Finnwatch pitää Anker-metodologiaa hyvänä ja riittävän yksityiskohtaisena ja kattavana tapana määrittää alueellisia elämiseen riittäviä palkkoja. Ensimmäinen laskelma tehtiin jo vuonna 2013, ja uusin inflaatiokorjattu päivitetty laskelma julkaistiin huhtikuussa 2022. Uusimman laskelman mukaan elämiseen riittävä kuukausipalkka alueella on 4 876 Etelä-Afrikan randia (noin 296 euroa). 

Etelä-Afrikan lakisääteinen vuonna 2022 päivitetty minimipalkka maataloustyöläisille on 23,19 randia tunnissa. Maan työlainsäädännön mukaan työviikko ei saa olla pidempi kuin 45 tuntia. Mikäli työtä tehdään viisi päivää viikossa tai vähemmän, työpäivän pituus ei saa olla 9 tuntia pidempi. Työpäivän pituus taas ei saa ylittää kahdeksaa tuntia mikäli työtä tehdään enemmän kuin viisi päivää viikossa. Minimipalkkaa saavan työntekijän kuukausiansiot nousevat siten noin 4 400–4 600 Etelä-Afrikan randiin, eli hieman alle ihmisoikeudeksi katsottavan elämiseen riittävän palkan.

Paikalliset ammattiyhdistysliikettä lähellä olevat toimijat ovat vaatineet minimipalkan nostamista vielä paljon korkeammalle. Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskus SASK:n haastattelema työelämän tutkimuslaitos ILRIG pitää elämiseen riittävänä palkkana Etelä-Afrikassa 66,66 randia tunnilta.

Ongelmia ammatillisessa järjestäytymisessä ja työmarkkinasuhteissa

Ennen kuin maataloustyöntekijät otettiin vuonna 1994 Etelä-Afrikan työlainsäädännön piiriin heillä ei ollut mahdollisuutta järjestäytyä ammattiliitoiksi. Osittain tästä johtuen työmarkkinavuoropuhelu ja neuvottelukulttuuri on Etelä-Afrikassa vielä kehittymätöntä. 

Viinitilojen työntekijöitä Etelä-Afrikassa järjestäviä ammattiliittoja on useita, muun muassa Commercial, Stevedoring, Agricultural and Allied Workers’ Union CSAAWU, Agricultural Workers Union of South Africa BAWSI sekä Shosholoza Workers Union of South Africa SHOWUSA. Ammattiliittojen vaikutusvallan lisääminen alalla edellyttäisi niiltä strategista yhteistyötä, mutta liittojen välillä on usein yhteistyötä haittaavia kilpailuasetelmia.

Ammattiliittojen ja viinitilojen omistajien ja johdon välillä on vain harvoin keskinäiseen luottamukseen perustuvat suhteet. Työntekijöiden ammattiliittoon kuulumista yritetään työnantajan puolesta estää aktiivisesti tarjoamalla järjestäytymättömille työntekijöille etuja tai uhkailemalla järjestäytyneitä työntekijöitä. Ammattiliittojen puolelta taas erilaiset jopa militantit työtaistelut ovat hyvin yleisiä ja niihin ryhdytään herkästi. Erot työntekijöiden vaatimusten ja työnantajan näkemysten välillä voivat myös olla hyvin suuria. Esimerkiksi vuonna 2016 myös kansainvälistä huomiota saaneessa työtaistelussa ammattiliitto vaati 57 prosentin palkankorotusta työntekijöille. Käytännön neuvotteluissa ongelmana saattaa esimerkiksi olla, että työnantaja käy neuvotteluita pelkän ulkopuolisen asianajajan välityksellä. 

Finnwatchin jäsenjärjestön Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskus SASK:n Etelä-Afrikassa käynnistämässä hankkeessa koulutetaan työntekijöitä – erityisesti naisia – muun muassa neuvottelutaidoissa, työturvallisuudessa ja jäsenhankinnassa sekä lakiasioissa. Tavoitteena on pystyä puolustamaan työntekijöitä paremmin myös työriitojen ratkaisuelimessä. 

Työntekijöiden ammatillista järjestäytymistä vaikeuttaa myös siirtotyöntekijöiden suuri määrä sekä vakituisten työsuhteiden puute. Etelä-Afrikan vuonna 2015 voimaan astuneella työlainsäädännön muutoksella (Amendments to the Labour Relations Act, LRA, Section 198) on pyritty parantamaan väliaikaisten työntekijöiden asemaa. Lain mukaan, mikäli työntekijä työskentelee samalle varsinaiselle työnantajalle yli kolme kuukautta, hänelle tulee tarjota vakituinen työsuhde. Laki on kuitenkin johtanut siihen, että työntekijöitä on alettu palkata entistä enemmän työvoimavälittäjien kautta. Välittäjät kierrättävät työntekijöitä tiloilta toiselle ennen kuin kolmen kuukauden työsuhde tulee täyteen. Monet tiloilta toiselle kiertävät työntekijät ovat paperittomia siirtolaisia.

Viiniteollisuus tuottaa päästöjä – ja paheneva ilmastokriisi taas aiheuttaa haasteita viinituotannolle

Ilmastonmuutoksen myötä erilaiset luonnonkatastrofit Etelä-Afrikassa ovat lisääntyneet. Etelä-Afrikka on heti Kenian jälkeen kärsinyt Saharan eteläpuolisista maista toiseksi eniten luonnonkatastrofeista vuosien 2000–2019 välillä. Tulvien ja kovien myrskyjen lisäksi Etelä-Afrikkaa ovat koetelleet toistuvat kuivuuskaudet. Esimerkiksi vuoden 2018 poikkeuksellinen kuivuus verotti viinituotantoa ja laski satoja vuonna 2019. Etelä-Afrikan viinituotannon onkin todettu olevan haavoittuvainen ilmastonmuutoksen vaikutuksille, sillä lisääntyvä kuivuus ja sadekausien muutokset vaikuttavat rypäleiden laatuun negatiivisesti eikä maassa ole mahdollisuuksia siirtää viinituotantoa viileämmille alueille.

Kuivuus aiheuttaa ongelmia myös siksi, että viinintuotanto käyttää valtavia määriä vettä. Jokaista puristettua rypäletonnia kohden kuluu noin kaksi kuutiometriä vettä. Ennen koronakriisiä vuonna 2018 viinituotanto Etelä-Afrikassa käytti arviolta yli 2,4 miljoonaa litraa vettä. Rypäleiden käsittely vedellä aiheuttaa myös toisen ongelman: isoja määriä jätevettä. Puutteet jätevesien käsittelyssä voivat pilata pintavesiä ja ympäristöä sekä aiheuttaa maaperän suolaantumista.

Viininvalmistus ei myöskään onnistu ilman energiankulutusta. Etelä-Afrikan energiasta noin 75 prosenttia tuotetaan edelleen kivihiilellä. Sähköntuotannon päästökertoimia tarkasteltaessa Etelä-Afrikka suoriutuu huonoiten muihin suuriin viinimaihin verrattuna, ja toisin kuin monissa muissa maissa päästökehitys on ollut nouseva. 

Etelä-Afrikan maataloudessa käytetään useita torjunta-aineita, joiden käyttö on kielletty Euroopan unionissa. Vaikka EU on kieltänyt näiden ympäristölle ja terveydelle haitallisten aineiden käytön, niiden valmistus EU-alueella jatkuu. EU-maista erityisesti Saksa valmistaa ja vie torjunta-aineita Etelä-Afrikkaan. Länsi-Kapin viinitiloilla yleisesti käytössä on muun muassa Beta-Cyfluthrin -nimistä aktiivista ainetta sisältäviä valmisteita. Aine on haitallista hengitettäessä ja se voi ärsyttää ihoa, silmiä ja limakalvoja, ja sen käyttö EU-alueella on kielletty ravinnoksi käytettävissä maataloustuotteissa. Aineen käsittely edellyttää suojavarusteita, joita ei läheskään aina käytetä viinitiloilla.

Vastuullisuussertifioinnit auttavat kuluttajaa viiniostoksilla 

Viinituotannon vastuullisuutta valvotaan useiden yrityksille vapaaehtoisten vastuullisuusjärjestelmien toimesta. Suomeen tuotavissa viineissä yleisimmin käytössä olevia valvontajärjestelmiä ovat WIETA, Reilu kauppa, Amfori BSCI sekä Fair For Life. Näistä neljästä kolme, Reilu kauppa, WIETA ja Fair for Life näkyvät myös kuluttajille pulloissa olevina tuotesertifiointeina. Amfori BSCI taas on auditointijärjestelmä, joilla ei ole käytössään erillistä kuluttajamerkkiä. Myös WIETA-auditointeja voidaan toteuttaa ilman, että tuotteeseen tulee sertifioinnista kertovaa merkkiä. 

Finnwatch arvioi kesäkuussa 2022 julkaistussa raportissaan edellä mainittuja viinien sertifiointi- ja auditointijärjestelmiä. Kokonaisarvioinnissa parhaimpana viinisertifiointien joukosta nousi esiin Reilu kauppa, ja toiseksi parhaana WIETA. Nämä molemmat ovat monitoimijayhteistyössä kehitettyjä järjestelmiä, joiden päätöksenteossa on mukana myös ay-liikettä. 

Tarkasteltaessa työelämän oikeuksia koskevia kriteereitä Reilu kauppa ja Fair For Life taas erottuvat edukseen. Ne molemmat edellyttävät kriteeristössään elämiseen riittävän palkan maksamista. Selkeänä erona Reilun kaupan hyväksi voidaan kuitenkin pitää sitä, että se nojaa elämiseen riittävän palkan laskelmissa Global Living Wage -koalition malleihin siinä missä Fair For Lifella ei ole käytössään vakiintunutta referenssiä, vaan laskelmat voivat perustua myös työnantajan itsensä tekemiin laskelmiin. Sekä Reilu kauppa, Fair For Life että WIETA vaativat myös ammatillisen järjestäytymisen aktiivista edistämistä. 

Selvästi heikoimmin vertailussa suoriutui Amfori BSCI. Se ei näy kuluttajatuotteissa, mutta on esimerkiksi Alkon itsensä käyttämä vastuullisuustyökalu.

Tarkemmin viinin vastuullisuusvalvontajärjestelmien eroihin voi tutustua Finnwatchin auditointi- ja sertifikaattioppaassa.

Finnwatchin suositukset kuluttajille

• Jos ostat Etelä-Afrikasta tulevia viinejä, valitse aina vastuullisuussertifioitu vaihtoehto. Sertifioinneista kriteereiltään ja prosesseiltaan kunnianhimoisin on Reilu kauppa. Sosiaalisesti ja ekologisesti paras vaihtoehto on tuplasertifiointi: luomu ja Reilu kauppa.
  
  
• Mikäli tuotteen vastuullisuusvalvonnasta ei ole saatavilla tietoja itse tuotteesta tai sen hyllymerkinnöistä, lähetä palautetta Alkoon sekä viinin valmistajalle ja maahantuojalle. Etelä-Afrikka on korkean riskin maa, josta ostettavien tuotteiden tulee aina olla 3. osapuolen vastuullisuusvalvonnan piirissä.
  
  
• Myös muissa tuotantomaissa kuten Argentinassa ja Chilessa voi esiintyä ihmisoikeus- ja ympäristöongelmia. Euroopassa viinituotannon ihmisoikeusriskinä korostuu muun muassa siirtotyöntekijöiden hyväksikäyttö. Fair For Life sertifioi tuotantoa globaalisti, mutta eurooppalaisia sertifioituja tuotteita on vain vähän Alkon valikoimissa.
  
  
• Suosi mahdollisimman kevyitä viinipakkauksia. Kesän juhliin pahvitölkit, muovipullot ja laatikkoviinit ovat ekologisin vaihtoehto. Alko kertoo hyllymerkinnöissään höyhenmerkillä myös lasipulloista, jotka ovat tavanomaista kevyempiä ja tuottavat sitä kautta vähemmän päästöjä sekä valmistuksessa että logistiikassa. Kun juomat on juotu, kierrätä pakkaukset asianmukaisesti.
  

Artikkelin kuvakrediitit

Sivun yläosan kuva: Michael Jansen, CC BY-ND 2.0
Sivun jakokuva: Henry Scott, CC BY-ND 2.0