Kaikki haluavat nettonollaan, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Mikä yhdistää Euroopan unionia ja Etelä-Afrikkaa? Entä öljy-yhtiö Shelliä ja pikaruokaketju McDonald’sia? Taikka vaate- ja tekstiilialaa ja kansainvälistä siviili-ilmailua? Ne kaikki pyrkivät nettonollaan vuoteen 2050 mennessä. 

Nettonolla-tavoitteissa on kyse melko tuoreesta trendistä, joka käynnistyi kunnolla, kun kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi syksyllä 2018 niin sanotun puolentoista asteen raporttinsa. Juuri sieltä tulee myös nettonollatavoitteille tyypillinen tavoitevuosi 2050.

Erilaiset nettonollatavoitteet kattavat jo yli 80 prosenttia maailman päästöistä. Keväällä 2021 julkaistun selvityksen mukaan suuryrityksistä jo noin joka viides on asettanut itselleen nettonollatavoitteen. Britanniassa harkitaan, että nettonollatavoitteiden asettamista edellytettäisiin kaikilta yrityksiltä.

Tässä artikkelissa käydään läpi, mitä nettonollalla oikeastaan tarkoitetaan ja miten erilaisia nettonollatavoitteita tulisi arvioida osana yritysten ilmastotoimia.

Mikä on nettonolla, ja miten se eroaa hiilineutraaliudesta?

Sanana nettonolla tarkoittaa tilannetta, jossa eri suuntiin vievät vaikutukset kumoavat toisensa. Esimerkiksi nettovarallisuus on nollassa, jos varat ja velat ovat yhtä suuret. Ilmastokontekstissa nettonollaa käytetään erotuksena aidosta tai todellisesta nollasta, jossa päästöjä ei synny lainkaan. Nettonollassa tai hiilineutraaliudessa päästöjä voi siis syntyä, mutta ne kompensoidaan täysimääräisesti. Yleisellä tasolla määriteltynä nettonolla tarkoittaa siis samaa asiaa kuin hiilineutraalius.

Myös IPCC määrittelee tuoreimman raporttinsa liitteessä, että nettonolla ja hiilineutraali tarkoittavat samaa asiaa: ihmisperäisten päästöjen tulee olla samansuuruiset kuin ihmisperäiset nielut. Sen mukaan määrittely kuitenkin pätee vain globaalilla tasolla ja kahden termin merkitykset eriytyvät, kun puhutaan pienemmistä toimijoista kuten yrityksistä. 

Sitä, mitä termit tarkoittavat yritysten kohdalla on määritelty muun muassa YK:n ilmastoneuvotteluissa käynnistetyssä, yli 4 000 yritystä kattavassa Race to Zero -kampanjassa, johon voivat osallistua yritysten lisäksi myös esimerkiksi kaupungit tai oppilaitokset. Sen määrittelyssä hiilineutraaliuteen riittää pelkkä hiilidioksidipäästöjen täysimääräinen kompensoiminen, mutta nettonollatavoitteessa vaaditaan myös muiden kasvihuonekaasupäästöjen huomioimista koko arvoketjussa sekä niin sanotun tieteenmukaisen päästövähennyspolun noudattamista näiden osalta. Tämän lisäksi jäljelle jäävät päästöt tulee kompensoida päästöä vastaavilla poistoilla.

Race to Zero määrittelee nettonollan ja hiilineutraaliuden lisäksi myös käsitteet “kasvihuonekaasuneutraalius”, jossa kaikki kasvihuonekaasut on vähennetty tai kompensoitu, sekä “ilmastoneutraali”, jossa huomioidaan kasvihuonekaasujen lisäksi niin sanottu heijastusvaikutus. Tällä tarkoitetaan, että ilmastoneutraalin toimijan on huomioitava myös esimerkiksi maankäytöstä aiheutuvat muutokset, jotka muuttavat sitä, miten paljon auringon lämpöä sitoutuu maahan ja miten paljon heijastuu takaisin ylös. Jos päästöt ovat aidosti nollassa ilman kompensoivia nieluja, Race to Zero puhuu absoluuttisesta nollasta.

Nettonollatavoitteiden määrittelytyötä on tehnyt myös yritysten ilmastotavoitteiden tieteenmukaisuutta puntaroiva Science Based Targets -aloite. Sen lokakuussa 2021 julkaiseman kriteeristön mukaan nettonollatavoitteelta edellytetään niin sanottuja tieteenmukaisia päästövähennystavoitteita sekä lyhyellä (5–10 vuodeksi kerrallaan) että pitkällä (nettonollavuosi, viimeistään 2050) aikavälillä. Nettonollassa jäljellä olevat päästöt tulee neutraloida tavoilla, jotka poistavat ilmakehästä hiiltä pysyvään varastoon. 

Nettonollan tarkempi määrittely

Nettonollan määrittelystä yrityskäytössä käydään kuitenkin vielä kamppailua eri intressiryhmien välillä. Oxfordin yliopiston keväällä 2020 järjestämissä sidosryhmähaastatteluissa todettiin, että jonkinlainen yhteisymmärrys on siitä, että tavoitteiden tulisi kattaa kaikki päästöt ja nettonollaan tulisi päästä viimeistään 2050. Sen sijaan yhteistä näkemystä ei sidosryhmähaastatteluissa löytynyt esimerkiksi siitä, miten välitavoitteet tulisi asettaa, käsitelläänkö omia ja arvoketjun päästöjä eri tavoin, millainen on markkinoilta ostettavien kompensaatioiden rooli, tai siitä, tulisiko joidenkin saavuttaa nettonolla jo ennen vuotta 2050.

Vaikka nettonollatavoitteiden tyypillinen tavoitevuosi 2050 juontaa juurensa IPCC syksyllä 2018 julkaisemaan niin sanottuun puolentoista asteen raporttiin, käytännössä yritysten itsensä asettamat tavoitevuodet kuitenkin vaihtelevat muun muassa toimialasta riippuen. Esimerkiksi konsulttiyhtiö Accenturen lokakuussa 2021 julkaiseman selvityksen perusteella eurooppalaisista pörssiyhtiöistä ripeimmin nettonollaa tavoittelevat informaatio- ja palvelualan yritykset, joiden tavoitevuodet sijoittuvat keskimäärin 2030-luvun loppuun. Science Based Targetsin kriteereissä nettonollavuosi tulee asettaa viimeistään vuoteen 2050, joskin sähköntuotannossa edellytetään nettonollaa viimeistään vuonna 2040. Myös ilmastotoimia edellyttäviä sijoittajia edustava Climate Action 100 on ilmoittanut odottavansa sähköä tuottavien yritysten asettavan nettonollatavoitteensa vuoteen 2040.

Välitavoitteet ovat olennaisia, jotta nettonollatavoitteella on välitöntä vaikutusta päästöihin. Muuten on vaarana, että nettonollatavoitteen asettaminen jää kertaluontoiseksi julistukseksi tai markkinointikampanjaksi, jota ei viedä osaksi organisaation toimintaa ja joka joko unohtuu muutamassa vuodessa tai kulkee mukana osana viestinnän ja vastuullisuusraportoinnin materiaaleja ilman käytännön toimia. Välitavoitteilla, joissa on eriteltynä mukana myös aidot päästövähennykset, varmistetaan myös se, ettei nettonollatavoitteen saavuttaminen jää ainoastaan rajallisesti saatavilla olevien kompensaatioiden varaan.

Tavoitteen uskottavuuden kannalta on myös olennaista määritellä se, mitä päästöillä tarkoitetaan. Sekä Science Based Targets että Race to Zero ovat selkeitä siinä, että nettonollatavoitteen tulisi kattaa kaikki päästöt eikä ainoastaan hiilidioksidipäästöjä. 

Erittäin olennaista on määritellä myös se, mitä yrityksen päästöjä lasketaan tavoitteen piiriin. Yritysten päästöjen kohdalla puhutaan tyypillisesti niin sanotun GHG-protokollan mukaisista scope 1, 2 ja 3 -päästöistä. Scope 1 kattaa oman toiminnan suorat päästöt, scope 2 hankitun energian tuotannon päästöt ja scope 3 arvoketjun päästöt. Scope 3 jakautuu vielä niin sanottuihin upstream- ja downstream-päästöihin riippuen siitä, onko kyse päästöistä, jotka syntyvät yritysten omiin hankintoihin liittyen vai vasta tuotteiden käyttö- tai käytöstäpoistovaiheessa syntyvistä päästöistä. Se, miten päästöt jakautuvat arvoketjun eri vaiheisiin, riippuu suuresti toimialasta.

Yrityksen omat hankinta- ja investointipäätökset sekä muut valinnat vaikuttavat suoraan siihen, millaiset ovat sen scope 1 ja 2 päästöt sekä scope 3:n upstream-päästöt. Muun muassa tuotekehityksen kautta sillä on mahdollisuus vaikuttaa myös scope 3:n downstream-päästöihin. Kun nettonollatavoitteet asetetaan tyypillisesti melko kauas, jopa vuosikymmenten päähän, voidaan katsoa, että koko arvoketjun päästöt ovat yrityksen hallinnassa. 

Täydellistä kattavuutta ei kuitenkaan edellytetä edes Science Based Targetsin kriteereissä, joissa nettonollatavoitteseen kuuluvan pitkän aikavälin vähennystavoitteen tulee kattaa 90 prosenttia scope 3 -päästöistä. Race to Zero on vielä astetta löysempi omissa ehdoissaan, sillä se toteaa, että scope 3 -päästöt tulee ottaa mukaan silloin kun ne ovat merkittävät ja luotettavasti arvioitavissa.

Nettonollatavoitteen viimeistely päästökompensaatiolla

Kuten artikkelin alussa todettiin, nettonollatavoitteen etuliite “netto” tarkoittaa sitä, että nollaan päästään jonkinlaisella laskutoimituksella. Eli siltä osin kuin nettonollan tavoitevuodessa on vielä päästöjä jäljellä, ne pitää kompensoida vastakkaisilla toimilla. Tällöin puhutaan yleensä niin sanotusta päästökompensaatiosta. Toimiala on voimakkaassa käymistilassa: markkinat kasvavat huimalla vauhdilla, sääntely on vähäistä ja laadussa on merkittäviä puutteita, joita on käsitelty kattavasti Finnwatchin aiemmassa raportissa.

Pelkkään hiilineutraaliuteen kelpaa yleensä mikä tahansa laadukas kompensaatio, mutta nettonollatavoitteen katsotaan yleisesti edellyttävän kompensaatiota, joka perustuu hiilen poistamiseen ilmakehästä ihmisperäisillä toimilla. Esimerkiksi Science Based Targetsin nettonollakriteereissä on ensin tehtävä tieteenmukaiset päästövähennykset, joiden saavuttamiseen ei voi käyttää kompensaatiota, ja tämän jälkeen loput päästöt tulee neutraloida poistamalla hiiltä ilmakehästä pysyvään varastoon.

Samansuuntaisesti ajattelee myös kompensaatiohankkeita kehittävä South Pole, joka muotoilee hiilineutraaliuden ja nettonollan eron siten, että yrityksen matka nettonollaan voi lähteä siitä, että omat päästöt kompensoimalla saavutetaan välitön hiilineutraalius. Sen jälkeen edetään kohti nettonollatavoitetta vähentämällä omia päästöjä ja keskittämällä kompensaatiot sellaisiin hankkeisiin, joissa hiiltä poistetaan ilmakehästä ihmisperäisin toimin (erotuksena siitä, että rahoitettaisiin muiden tekemiä päästövähennyksiä kuten tapahtuu esimerkiksi uusiutuvaan energiaan liittyvien kompensaatiohankkeiden kohdalla).

Se, että nettonollassa käytettävien kompensaatioiden tulisi perustua hiilensidontaan eikä päästövähennyksien tukemiseen, saa tukea niin sanotuista Oxford-periaatteista, joiden mukaan kompensaatioiden käytössä tulisi pyrkiä aidosti pysyvään hiilensidontaan eli siirtyä tässä kuvaajassa vasemmalta oikealle:

Nettonollan saavuttamiseen kelpaamattomat päästövähennykset ovat kuvassa vasemmalla puolella ja merkitty oranssilla. Niihin kuuluvat muun muassa perinteiset päästövähennyshankkeet kuten uusiutuvan energian tai energiatehokkaiden liesien lisääminen, mutta myös päästöjen vähentäminen esimerkiksi metsiä suojelemalla tai hiilidioksidin talteenotto. Kun nettonollassa kompensaatiolta edellytetään myös hiilensidonnan (kuvassa oikealla puolella ja sinisellä) pysyvyyttä, ei siihen kelpuuteta myöskään kompensaatiota, jossa hiilensidonta on lyhytaikaista. Tällaisia menetelmiä ovat tyypillisesti esimerkiksi metsittäminen, joskin Oxford-periaatteissa todetaan, että hyvin toteutetuissa hankkeissa voidaan katsoa, että hiilen ilmakehään palautumisen riski on pieni.

Käytännössä se, millaista kompensaatiota nettonollatavoitteen saavuttamiseksi on tarjolla, riippuu suuresti siitä, mikä on tavoitevuosi. Todennäköisesti vuonna 2030 ei vielä ole laajalti saatavissa kompensaatiota, joka perustuu esimerkiksi hiilidioksidin kaappaamiseen suoraan ilmasta ja geologiseen säilömiseen, jolloin huonompien vaihtoehtojen kuten metsien hiilivarastojen kasvattamisen välttäminen voi olla vaikeaa. Sen sijaan vuoteen 2050 ulottuvien nettonollatavoitteiden kohdalla tulisi tähdätä ilmakehästä sidottavan hiilen pitkäaikaiseen varastointiin.

Keväällä 2021 julkaistun selvityksen mukaan vain noin puolet nettonollatavoitteita asettaneista yrityksistä oli ylipäätään ottanut tavoitteessaan kantaa siihen, voiko tavoitteen saavuttamiseen käyttää vapaaehtoista päästökompensaatiota. Ja edelleen vain noin puolet kompensaation käytöstä linjanneista yrityksistä oli myös asettanut jonkinlaisia rajoitteita tai vaatimuksia kompensaatioiden käytölle. Eli yleinen käsitys siitä, että vain ihmisperäiset poistot kelpaavat kompensaatioksi nettonollatavoitteessa, ei vielä näy kovin vahvasti konkreettisissa nettonollatavoitteissa. Koko vastaajajoukosta vain noin joka kymmenes oli linjannut ulkoisten kompensaatioiden käytön tavoitteensa ulkopuolelle eli kertoi tavoittelevansa nettonollapäästöjä oman arvoketjunsa sisällä.

Kompensaatioiden käytössä on huomioitava myös se, kenen vastuulla kompensoiminen on. Esimerkiksi suursijoittajien Paris Aligned Investment Initiative, jonka ovat allekirjoittaneet muun muassa eläkevakuutusyhtiöt Elo ja Varma, katsoo, että nettonollaan pyrkivien sijoittajien ei tulisi käyttää kompensaatiota koko portfolionsa tasolla vaan jokaisen omistettavan yrityksen tulisi saavuttaa oma nettonollansa eikä oman toiminnan ulkopuolisten kompensaatioiden käyttö saisi olla merkittävässä roolissa.

Nettonollatavoitteisiin on suhtauduttava kriittisesti

Nettonollatavoitteissa on jo nyt nähtävissä monenlaisia ongelmia. Yksi keskeisimmistä huolenaiheista on se, että kompensaatiomahdollisuuden myötä ne antavat mahdollisuuden jatkaa päästöjen aiheuttamista ilman rakenteellisia muutoksia liiketoimintaan – huoli on erityisen perusteltu fossiiliyhtiöiden nettonollatavoitteiden kohdalla.

Ilman välitavoitteita ja konkreettisia toimenpiteitä vuosikymmenten päähän asetettu nettonollatavoite menettää merkityksensä. Financial Times kertoi syyskuussa 2021 erään rahoituslaitoksen johtajan sanoneen, että yritysjohdon on helppo sitoutua nettonollatavoitteisiin, koska niiden saavuttaminen ei ole seuraavan johtajan ongelma vaan seuraavaa seuraavaa seuraavaa seuraavan johtajan ongelma.

Eli sitoutumalla nyt nettonollatavoitteisiin, joiden takaraja on vielä kaukana, voidaan lykätä kiireellisiä päästövähennyksiä katteettomalla luottamuksella siihen, että tavoitevuoden lähestyessä riittävä määrä riittävän edullista hiilensidontaa on saatavilla nettonollan saavuttamiseksi. Greenpeacen raportti arvioi alkuvuodesta 2021, että hiilensidontamenetelmien rajallisuuden vuoksi, niitä riittää vain toimialoille, joilla päästövähennykset ovat kaikkein vaikeimmin saavutettavissa kuten raskaaseen teollisuuteen ja lentomatkailuun, ja sielläkin poistomenetelmien kapasiteetti rajoittuu noin 25–45 prosenttiin nykypäästöistä.

On myös arvioitu, että erilaiset rajoitteet huomioiden metsien ja maaperän hiilensidonnan lisääminen riittävät kasvattamaan luontopohjaisia hiilivarastoa vain noin 100–200 gigatonnilla tällä vuosisadalla. Määrä vastaa nykypäästöillä laskettuna sitä, että IPCC:n arvioima hiilibudjetti, jolla lämpeneminen rajoitetaan 83 prosentin varmuudella 1,5 asteeseen, riittää reilun viiden vuoden sijaan 7–10 vuodeksi. Eli vaikka kaikki mahdolliset realistisesti käyttöön otettavissa olevat metsät, suot ja muut luonnon omat hiilinielut valjastettaisiin luontopohjaiseen hiilenvarastointiin, lisäaikaa 1,5 asteen ylittymiseen saataisiin vain muutamia vuosia.

Toistaiseksi nettonollatavoitteet eivät myöskään ole ohjanneet riittävästi välittömiä ilmastotoimia. Konsulttiyhtiö Accenturen lokakuussa 2021 julkaiseman arvion mukaan vain viidellä prosentilla eurooppalaisista pörssiyhtiöistä päästöt ovat vähentyneet siten, että saman tahdin jatkuessa nettonolla saavutetaan yrityksen itselle asettamaan tavoitevuoteen mennessä. Vuoteen 2050 mennessä nettonollan saavuttaisi nykytahdilla vain noin yhdeksän prosenttia niistä yrityksistä, jotka ovat asettaneet nettonollatavoitteen.

Yksi kiinnostava esimerkki köykäisestä sitoutumisesta nettonollatavoitteeseen on öljy-yhtiö Shell, jonka tavoite on saavuttaa nettonolla vuonna 2050 yhtäjalkaa yhteiskunnan kehityksen kanssa (“in step with society’s progress”). Sen sitoumus päättyykin pienellä präntättyyn tekstiin, jonka mukaan Shellin toiminta, budjetointi ja hinnoittelu eivät nykyisin vastaa nettonollatavoitetta, mutta niiden odotetaan muuttuvan tulevaisuudessa, kun ympäröivä yhteiskunta liikkuu nettonollan suuntaan. Tavoitteen ei ole siis tarkoituskaan asettaa Shelliä edelläkävijäksi vaan korkeintaan kytkeä yhtiö yleisempään yhteiskunnalliseen muutokseen.

Huolellisesti asetettu nettonollatavoite on jokaisen yrityksen velvollisuus

Yritysten velvollisuutta vähentää päästöjä arvioidaan yhä useammin ihmisoikeussopimuksia ja yritysvastuustandardeja hyödyntäen. Alankomaissa oikeus määräsi toukokuussa öljy-yhtiö Shellin vähentämään päästöjään YK-periaatteiden nojalla. Sen mukaan Shellillä on itsenäinen, muista toimijoista riippumaton velvollisuus kunnioittaa ihmisoikeuksia, mikä edellyttää päästövähennyksiä paitsi sen oman toiminnan myös koko arvoketjun osalta. Tuomiossaan oikeus viittasi IPCC:n vuoden 2018 julkaiseman raportin arvioon siitä, mitä puolentoista asteen tavoitteen saavuttaminen edellyttää, sekä laajaan konsensukseen, jonka mukaan kaikkien – myös yritysten – on vähennettävä päästöjään nettonollaan vuoteen 2050 mennessä. Päätöksen myötä nettonollan vaatimus yritysten ilmastovastuun perustasona on yhä vahvemmin perusteltu. Tätä tukee myös se, että käsitteen määrittely on vähitellen vakiintumassa ilmastotieteen vaatimuksia vastaavaksi.

Samalla pelkästä hiilineutraaliudesta puhuminen on jäämässä toissijaiseksi ilmastoväittämäksi. Varsinkin pelkillä kompensaatioilla saavutettavan hiilineutraaliuden uskottavuus ilmastotoimena tai edes markkinointiväittämien perusteena on hyvin kyseenalainen. Yksi esimerkki tästä saatiin elokuussa, kun alankomaalainen mainosten käyttöä valvova komitea katsoi päätöksessään, ettei Shell saa mainostaa päästökompensoitua fossiilista polttoainettaan hiilineutraalina. Toinen hiilineutraalius-käsitteeseen yleisesti liittyvä haaste on se, että sitä käytetään usein siten, ettei koko arvoketjua huomioida – varsinkaan silloin, kun puhutaan koko organisaation hiilineutraaliudesta.

Yritysten ilmastotavoitteiden joukossa nettonolla, johon sisältyvät tavoitetasoltaan riittävät lyhyen tai keskipitkän aikavälin päästövähennykset, on siten selvä parannus pääosin pelkällä kompensaatiolla saavutettuun tai vain osan päästöistä kattavaan hiilineutraaliuteen. Samaan aikaan se, ettei termien käyttö edellä esitettyjen määritelmien mukaan ole täysin vakiintunutta, tarkoittaa, että käytännössä yritykset käyttävät termejä ristiin tai toistensa synonyymeinä. Se, ettei terminologia ole vielä täysin vakiintunutta, sekä se, että epämääräisen hiilineutraali-termin käyttö on laajaa Suomessa, tarkoittaa, että yritysten ilmastotavoitteiden kanssa pitää olla jatkossakin tarkkana – väitettiin sitten otsikkotasolla mitä tahansa.

Kuva: Sandor Somkuti, Flickr (CC-BY-SA)

Artikkelin laatimiseen on saatu tukea Suomen kehitysyhteistyövaroista.