Yritykset kannattaisi valjastaa avuksi ilmastotavoitteiden saavuttamiseen

LASSE LEIPOLA  

Euroopan parlamentti äänesti viime torstaina äänin 365–276 sen puolesta, ettei yrityksiltä vaadittaisi niin sanottuja ilmastosiirtymäsuunnitelmia osana yritysvastuudirektiiviä. Ratkaisu syntyi, kun parlamentin suurin ryhmä EPP hylkäsi neuvottelut keskustavasemmistoa edustavien ryhmien kanssa ja liittoutui niin sanotun laitaoikeiston kanssa.

Kokoomuksen mepit Mika Aaltola, Aura Salla ja Pekka Toveri äänestivät yhdessä perussuomalaisten Sebastian Tynkkysen kanssa ilmastosiirtymäsuunnitelmia vastaan. Kaikki muut paikalla olleet suomalaismepit – mukaanlukien kokoomuksen Sirpa Pietikäinen – äänestivät suunnitelmien säilyttämisen puolesta. Poissa äänestyksestä olivat Katri Kulmuni ja Ville Niinistö.

Yritysten edulla toimintaansa perustelevan EPP:n äänestyskäyttäyminen voi tuntua loogiselta, jos ajattelee, että siirtymäsuunnitelmat ovat “kuormittavaa byrokratiaa” tai “turhaa raportointia” kuten Mika Aaltola julisti voitonriemuisena Instagramissa äänestyksen jälkeen. Aaltolan mukaan nyt parannettiin Euroopan kilpailukykyä. 

Tällainen tulkinta voi osoittautua puutteelliseksi ja lyhytnäköiseksi.

EU:n yritysvastuudirektiivi hyväksyttiin viime vuonna pitkien neuvotteluiden jälkeen. Direktiivin artikla 22 – jonka parlamentti viimeviikkoisen päätöksensä myötä haluaa siis poistaa kokonaan – edellyttää, että “yritykset hyväksyvät ja toteuttavat ilmastonmuutoksen hillintää koskevan siirtymäsuunnitelman”. Suunnitelman tulisi direktiivin mukaan sisältää päästötavoitteet, kuvauksen keinoista niiden saavuttamiseen, selityksen keinojen edellyttämästä rahoituksesta sekä kuvauksen siitä, millainen rooli yrityksen johdolla on suunnitelman toimeenpanossa.

Ilmastonmuutos on merkittävä uhka kaiken muun hyvän ja kauniin lisäksi myös sille, että meillä on vielä tulevaisuudessakin toimiva talousjärjestelmä, jossa yritykset voivat voittoa tavoitella. Ei liene kohtuuton vaatimus, että tämän edellyttämää siirtymää tulisi suunnitella myös yrityksissä. Tätä näkökulmaa nosti esiin toukokuussa myös Euroopan keskuspankki, joka korosti lausunnossaan, että siirtymäsuunnitelmat antavat sille ja rahoituslaitoksille mahdollisuuden arvioida sijoituskohteisiin ja koko talouteen liittyviä riskejä.

Siirtymäsuunnitelmissa on lisäksi kyse myös siitä, että yritykset omatoimisesti ohjaavat itseään yhteisesti sovittujen ilmastotavoitteiden suuntaan. Viime torstaina, vain hetkeä ennen kuin parlamentti päätti, että yritysten siirtymäsuunnitelmat ovat sen mielestä tarpeettomia, mepit vahvistivat EU:n vuotta 2040 koskevan päästövähennystavoitteen.

Eli yksinkertaistaen: ensin päätettiin, että päästöjä pitää vähentää EU:ssa reippaasti seuraavan 15 vuoden aikana, ja heti sen jälkeen, että yritysten ei tarvitse tätä omalta osaltaan tarkemmin suunnitella tai toteuttaa.

Kun EU:n ilmastolakiin kirjattava päästövähennystavoite pitää kuitenkin – sekä lain noudattamisen, valtioiden ilmastovastuun että terveen itsesuojeluvaiston näkökulmasta – saavuttaa, on kysyttävä: millä toimilla korvataan se, jos yrityksiä ei ohjata itse suunnittelemaan ja toteuttamaan omaa muutostaan? Ilmastotavoitteiden saavuttaminen nimittäin edellyttää väistämättä sitä, että yritysten päästöt vähenevät merkittävästi.

Parlamentti päätti torstaina kannastaan kahteen direktiiviin, jotka molemmat koskevat siirtymäsuunnitelmia. Yritysvastuudirektiivi asettaa velvoitteen laatia ja toimeenpanna ilmastosiirtymäsuunnitelma, kun taas kestävyysraportointidirektiivi kertoo, miten siitä raportoidaan.

Kuten edellä todettiin, yritysvastuudirektiivistä parlamentti haluaa kuitenkin nyt poistaa kokonaan velvoitteen suunnitelmien laatimisesta. Mutta samaan aikaan se haluaa pitää kestävyysraportointidirektiivissä vaatimuksen raportoida siirtymäsuunnitelmasta, jos sellainen on laadittu. Ei kovin loogista.

Yhdessä nämä direktiivit olisivat tukeneet sitä, mihin vastuullisesti toimivat suuret yritykset ovat olleet jo muutenkin menossa.

Kun Finnwatch tänä vuonna tarkasteli kymmenen suomalaisen suuryrityksen ilmastoraportointia, jokaisella näistä oli jo jonkinlainen siirtymäsuunnitelma julkisesti saatavilla. Muut selvitykset tukevat tätä havaintoa. Konsulttiyhtiö EY:n 200 suuryritystä kattaneessa selvityksessä 78 prosenttia raportoi siirtymäsuunnitelmastaan, minkä lisäksi 10 prosenttia raportoi, että suunnitelma on jo työn alla. Euroalueen 50 suurimmasta yrityksestä jokainen raportoi siirtymäsuunnitelmasta. Siirtymäsuunnitelmien suosiota tukee myös se, että niihin kannustetaan monissa vapaaehtoisissa vastuullisuuskehikoissa ja jatkossa niistä on mahdollisesti tulossa vaatimus suositussa SBTi-järjestelmässä.

Eniten “kuormittavaa byrokratiaa” siirtymäsuunnitelmista tulisi siis niille yrityksille, jotka ovat heittäytyneet vapaamatkustajiksi ja toivovat, että muut hoitavat ilmastonmuutoksen hillinnän myös heidän puolestaan. Vaatimalla näiltäkin yrityksiltä siirtymäsuunnitelmia voitaisiin valita pienemmän haitan tie, sillä yritysten omaehtoiset suunnitelmat ja niiden toteuttaminen vähentäisivät muiden toimien tarvetta.

Siirtymäsuunnitelmien edellyttäminen auttaisi herättämään myös ne yritykset, joiden nykyinen liiketoiminta ei ole yhteensopivaa yhteisten ilmastotavoitteiden kanssa. Siirtymäsuunnitelmien vastustaminen onkin perustunut sääntelyn yksinkertaistamisen tai “kuormittavan byrokratian” poistamisen sijaan siihen, että fossiiliteollisuuden etua halutaan suojella, vaikka se olisi ristiriidassa ilmastonmuutoksen hillinnässä onnistumisen kanssa. Tämä on ristiriidassa myös sen kanssa, että kansainvälinen tuomioistuin vahvisti heinäkuussa, että valtioilla on lakisääteinen velvoite vähentää päästöjään myös yritysten päästöjä sääntelemällä.

Mitä tulee “Euroopan kilpailukykyyn”, joilla vesitystä perustellaan, on syytä huomata, että se, mikä haittaa toisen kilpailukykyä, on toiselle kilpailuvaltti. Suojelemalla kestämätöntä liiketoimintaa, nakerretaan markkinoita puhtaan teknologia ratkaisuilta. Jos yritysten ei tarvitse tarkastella vaikkapa pikamuotiin, karjatalouteen tai fossiiliseen energiaan liittyvää liiketoimintaa muutaman vuosikymmenen päässä olevien ilmastotavoitteiden näkökulmasta, eivät vaihtoehtoiset ratkaisut näytä niin houkuttelevilta kuin niiden pitäisi. Myös lainsäätäjä voi näemmä upota herkästi harhaan siitä, että kilpailukyky ja talouskasvu perustuisivat vain siihen, mikä on tähän asti kannattanut.

Jos väittää välittävänsä sekä ilmastosta että yritysten elinvoimaisuudesta kannattaa huomata, että mitä vähemmän yritykset vähentävät päästöjään omatoimisesti, sitä enemmän tarvitaan uutta pakottavaa ohjausta kuten haittaveroja, päästöhinnoittelua tai muita liiketoiminnan rajoituksia. Sellaisia tuskin moni yritys toivoo, jos vaihtoehtona on oman bisneksen sopeuttaminen vapaasti valittavin keinoin siihen maailmaan, johon ollaan joka tapauksessa menossa. Siirtymäsuunnitelmien edellyttäminen kaikilta suurilta yrityksiltä olisi keino pakottaa ne ottamaan itse ohjat käsiinsä. 

Onneksi peli ei vielä ole menetetty. Parlamentin hölmöilyt voidaan vielä korjata niin sanotuissa kolmikantaneuvotteluissa jäsenmaiden kanssa.

Kirjoitusta päivitetty 17.11.2025 korjaamalla aikaviittaukset parlamentin äänestykseen, joka oli edeltävän viikon torstaina eikä "eilen".