Merkkipäivälahjoitus
Kannatusjäsenyys
Maailman varakkaimpien omaisuus on kasvanut viime vuosikymmenet huomattavasti muun väestön omaisuutta nopeammin. Tämä on johtanut siihen, että yhä suurempi osuus kaikesta varallisuudesta on keskittynyt pienelle ultrarikkaista koostuvalle joukolle: tänä päivänä noin 3 000 varakkaimman kotitalouden omaisuus vastaa yli 13 prosenttia maailman BKT:sta. Vielä 20 vuotta sitten osuus liikkui alle 7 prosentissa. Samalla varallisuuden voimakas keskittyminen on johtanut myös vallan epäterveeseen keskittymiseen.
Ongelmaan on herätty kansainvälisillä foorumeilla. Kuluvan vuoden aikana aihetta ovat käsitelleet raporteissaan ja julkilausumissaan niin Euroopan komissio, talousjärjestö OECD kuin maailman suurimmista talouksista koostuva G20. Vaikka eri instituutioiden ja maiden näkemyksissä on eroja, yhdestä asiasta alkaa olla laaja konsensus: varallisuuden keskittyminen ultrarikkaille on ongelma, jonka ratkaisu edellyttää muutoksia verojärjestelmiin.
Merkittävin tänä vuonna esitetty konkreettinen ratkaisuehdotus on nimekkään ekonomistin Gabriel Zucmanin käsialaa. Ehdotus laadittiin kesällä pidettyä G20-maiden ministerikokousta varten, ja siinä esitetään varakkaimpien yksityishenkilöiden verotukseen kansainvälistä minimistandardia. Zucmanin ehdotus on saanut laajaa kansainvälistä mediahuomiota. Vaikka kaikki G20-maat eivät asettuneet sitä tukemaan, johti aiheen käsittely ministerikokouksessa historialliseksi kuvailtuun julkilausumaan siitä, että maiden on tehtävä yhteistyötä ultrarikkaiden verotuksen kehittämiseksi. Sittemmin ultravarakkaiden verotus nostettiin yhdeksi teemaksi myös YK:n alaisuudessa neuvoteltavaan verotusta koskevaan kehyssopimukseen. Aiheen saaman huomion perusteella seuraava suuri kansainvälinen verouudistus saattaa hyvinkin liittyä varakkaiden verotukseen.
Tässä ultrarikkaiden verotusta käsittelevän artikkelisarjamme avaavassa kirjoituksessa tutustumme Zucmanin esityksen yksityiskohtiin.
Nykymuotoinen verotus on johtanut varallisuuden keskittymiseen
Kaikista varakkaimpien kokonaisverotukseen ja varallisuusasemaan liittyvää tutkimusta on Zucmanin mukaan toistaiseksi melko rajallisesti saatavilla. Niissä maissa, joissa aihetta on tutkittu, tutkimustulokset ovat kuitenkin varsin yhteneviä.
Olemassa olevasta tutkimuksesta käy ilmi, että miljardöörien efektiivinen veroaste jää tyypillisesti paljon muun väestön veroastetta matalammaksi, kun kaikki yhteiskunnan perimät verot ja koko kansantulo allokoidaan henkilötasolle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että henkilön maksamana verona huomioidaan henkilötuloverojen lisäksi muun muassa kulutusverot. Lisäksi yritystoimintaan kohdistuvien verojen, samoin kuin yritysten tulojen, katsotaan kohdistuvan niiden omistajille. Tutkituissa maissa veroaste jää tyypillisesti verrattain matalaksi myös niin kutsuttujen satamiljonäärien (joiden omaisuus ylittää 100 miljoonaa euroa, mutta jää alle miljardiin dollariin) ja muiden tulo- ja varallisuusjakauman yläpäähän sijoittuvien henkilöiden kohdalla.
Matalaksi muodostuva veroaste on osin seurausta tulotyypistä: kaikista varakkaimpien tulot koostuvat pääosin pääomatuloista, joita tyypillisesti verotetaan isoja ansiotuloja matalammin. Vielä keskeisempi ongelma varakkaimpien verotuksessa on kuitenkin se, että valtaosassa maita varakkaat voivat kasvattaa varallisuuttaan lähes rajattomasti ilman, että heille realisoituu henkilötuloverotuksessa verotettavaa tuloa. Tälle on kaksi keskeistä syytä.
Ensinnäkin realisoitumattomat arvonnousut on nykyisissä verojärjestelmissä rajattu verotuksen ulkopuolelle. Veroa maksetaan vasta siinä vaiheessa, kun arvonnousu realisoituu esimerkiksi omaisuuden myynnin vuoksi. Tämä voi tarkoittaa käytännössä vuosien tai vuosikymmenien viivästystä arvonnousun ja verotuksen välillä, ja jos omaisuutta ei koskaan luovuteta, arvonnousut jäävät lopullisesti verottamatta. Tämä realisoitumattomien arvonnousujen verottomuus hyödyttää ennen kaikkia niitä, joilla on suuria osakeomistuksia – eli kaikista varakkaimpia.
Toinen syy on se, että henkilötuloverotukselta voi välttyä ohjaamalla kaikki tulonsa holdingyhtiöön: niin kauan, kun holdingyhtiöstä ei nosteta tuottoja ulos osinkoina, ei omistajalle realisoidu verotettavaa tuloa, vaikka yritykseen kertyvät tuotot kasvattavat henkilön varallisuutta. Mahdollisuus ohjata kaikki tulonsa holdingyhtiöön koskettaa lähinnä henkilöitä, joiden tulot koostuvat pääomatuloista. Siten tästäkin verotuksen lykkäys- tai jopa välttämismahdollisuudesta hyötyvät eniten kaikista varakkaimmat. Kun varallisuutta on hyvin paljon, omia menoja varten nostettavien ja siten veronalaisten tulojen osuus kaikista holdingyhtiöön ohjatuista tuloista voi olla häviävän pieni. Nykymuotoisten verojärjestelmien voi siis katsoa epäonnistuneen kaikista varakkaimpien verotuksessa.
Varallisuuden haitallinen kertyminen on globaali ongelma. Euroopan komission mukaan varakkaimman 1 prosentin omaisuus vastaa EU-alueella jo 25,6 prosenttia yksityishenkilöiden nettovarallisuudesta, ja kaikista varakkaimpien (0,001 %) omaisuus kasvaa huomattavasti muita vauhdikkaammin. Samaan aikaan omaisuusverojen (kuten varallisuus- tai perintöverojen) osuus kaikista kerätyistä veroista on laskenut lähes kaikissa EU-maissa. OECD:n havainnot ovat saman suuntaisia. Globaalilla tasolla varallisuuden keskittymistä on tapahtunut etenkin kaikista varakkaimman 0,001 prosentin kohdalla, ja erittäin varakkaiden (high-net-worth individuals, HNWIs) matalaksi jäävä veroaste on johtanut siihen, että verotus kääntyy monessa maassa regressiiviseksi tulo- ja varallisuusjakauman yläpäässä. Sekä komissio että OECD käyvät tuoreissa raporteissaan läpi keinoja, joilla varakkaiden verotusta voitaisiin vahvistaa ja verojärjestelmien progressiivisuutta lisätä. Keinovalikoimaan lukeutuvat muun muassa nykyistä kattavammat pääomatulo-, perintö- ja varallisuusverot.
Varakkaiden matalaksi jäävällä verotuksella on isot vaikutukset maiden verotuottoihin
Kaikista varakkaimpien kohdalla matalaksi jäävä verotus paitsi heikentää verojärjestelmän oikeudenmukaisuutta ja johtaa varallisuuserojen jatkuvaan kasvuun, myös aiheuttaa ison loven maiden verotuloihin. Verotulojen menetys on globaalissa mittakaavassa valtava: jo sillä, että pelkästään maailman noin 3 000 miljardöörin veroaste nostettaisiin vastaamaan muun väestön kokonaisveroastetta, globaalit verotulot kasvaisivat Zucmanin mukaan vuosittain 200–250 miljardilla dollarilla.
Tämä onnistuisi Zucmanin mukaan miljardööreihin kohdistettavalla minimiverolla, jonka taso olisi 2 prosenttia henkilön varallisuudesta. Veron ei kuitenkaan tarvitsisi olla luonteeltaan varallisuusvero, vaan mahdollisia toteutustapoja on useita (näitä käsitellään tarkemmin seuraavassa luvussa). Suuryritysten minimiveron tapaan henkilön jo maksamat verot pienentäisivät maksettavaksi tulevien täydennysverojen määrää.
Mikäli vastaavansuuruinen 2 prosentin minimivero ulotettaisiin myös henkilöihin, joiden varallisuus ylittää 100 miljoonaa dollaria, nousisivat globaalit verotulot vielä 100–140 miljardilla dollarilla. Tätäkin suurempi verotulojen kasvu saavutettaisiin, jos varakkaimpien verotusta ei ainoastaan saatettaisi muun väestön tasolle, vaan verotuksesta tehtäisiin progressiivista myös tulo- ja varallisuusjakauman yläpäässä.
Eri tulo- ja varallisuusryhmiin kohdistuvan kokonaisveroasteen vertailussa kaikki yhteiskunnan perimät verot ja koko kansantulo on allokoitu henkilötasolle eli henkilön tuloihin ja veroihin sisältyy muun muassa henkilön omistusosuutta vastaava osuus yrityksen tuloksesta ja yrityksen maksamista veroista.
Zucmanin ehdotuksessa varakkaiden verotukselle asetettaisiin lattiataso
Zucmanin ehdotuksessa on tiivistetysti kyse siitä, että maat sopisivat yhdessä varakkaimpiin kohdistuvasta vähimmäisverotasosta. Taso määritettäisiin suhteessa henkilön varallisuuteen, mutta maille jäisi vapaus päättää itse, minkälaisilla instrumenteilla sovittuun tasoon pääseminen varmistettaisiin. Kukin maa voisi siten valita parhaiten omaan verojärjestelmäänsä soveltuvan toteutuksen.
Vaihtoehtoisia toteutustapoja voisivat Zucmanin mukaan olla ns. tavallisen varallisuusveron (wealth tax) lisäksi varallisuuden laskennallisen tuoton verottaminen (presumptive income tax) sekä myös realisoitumattomat arvonnousut huomioiva laajan tulokäsityksen tulovero (income tax on a broad notion of income).
Varallisuusveron tapauksessa veropohjana olisi henkilön nettovarallisuus, jota verotettaisiin esimerkiksi 2 prosentin varallisuusverolla. Laskennallisen tuoton verottamiseen perustuvassa mallissa henkilön varallisuuden oletettaisiin puolestaan tuottavan tietyn tuottoasteen mukaisesti (esim. 6 %) ja tätä tuottoa verotettaisiin normaalilla pääomatuloverolla tai muulla verolla. Näiden mallien etuna olisi tietty yksinkertaisuus sekä varmuus siitä, että sovittu varallisuuden määrään sidottu verotuksen minimitaso varmasti saavutettaisiin.
Realisoitumattomat arvonnousut huomioivassa laajan tulokäsityksen tuloverossa olisi puolestaan kyse henkilön tuloihin kohdistuvasta verosta. Erona nykyisen kaltaisiiin pääomatuloveroihin olisi kuitenkin se, että verotettaviksi tuloiksi luettaisiin myös realisoitumattomat arvonnousut. Tämä tarkoittaa, että veroa perittäisiin myös omaisuuserän arvossa vuoden aikana tapahtuneesta muutoksesta. Nykyisellään näistä arvonmuutoksista maksetaan veroa vasta siinä vaiheessa, kun osakkeet tai muu omaisuus myydään. Lisäksi veron piirissä olisivat holdingyhtiöön ohjatut tulot, vaikka näitä ei jaettaisi omistajalle. Veromalli vastaisi siten pitkälti Yhdysvalloissa Bidenin hallinnon esittämää miljardööriveroa.
Mallin selkeisiin vahvuuksiin lukeutuu se, että vero kohdistuu henkilön taloudellisiin (vaikkakaan ei nykyjärjestelmän mukaan henkilön tuloina verotettaviin) tuloihin. Jos tuloja ei ole eikä omaisuuden arvo kasva, veroa ei makseta. Tämä tarkoittaa kuitenkin samalla sitä, ettei veromalli aina johtaisi sovitun minimiverotason täyttymiseen, mikäli minimitaso olisi sidottu Zucmanin ehdotuksen mukaisesti varallisuuden määrään. Tätäkin riskiä olisi tosin mahdollista pienentää esimerkiksi perittävien verojen jaksotukseen liittyvillä ratkaisuilla.
Miksi Zucman sitten ehdottaa, että verotuksen minimitaso määrittyisi nimenomaan varallisuuden perusteella? Syynä on se, että varallisuuden määrää on vaikeampi manipuloida kuin eri tavoin määritettyjen tulojen. Nykyisten verojärjestelmien mukainen tulokäsitys on osoittautunut toimimattomaksi varakkaimpien verotuksen kohdalla eikä ns. laajan tulokäsityksen mukaista, realisoitumattomat arvonnousut sisältävää tuloa ole määritetty kattavasti. Sen selvittäminen voisi myös osoittautua käytännössä työläämmäksi kuin varallisuuden arvostaminen.
Varallisuuden käsite on sen sijaan melko yksioikoinen: nettovarallisuudeksi katsotaan henkilön omistamien varallisuuserien yhteenlaskettu markkina-arvo henkilön veloilla vähennettynä. Kaikkien omaisuuserien kohdalla markkina-arvon määritys ei kuitenkaan ole ihan suoraviivaista.
Varakkaimpien kohdalla nettovarallisuuden määrittämistä helpottaa se, että noin puolet miljardöörien varallisuudesta koostuu listayhtiöiden osakkeista, ja näiden omistusten arvot saadaan suoraan markkinoilta. Valtaosa jäljelle jäävästä omaisuudesta on puolestaan sijoitettuna vaikeammin arvostettaviin listaamattomien yhtiöiden osakkeisiin. Näiden kohdalla arvostusperiaatteista tulisi sopia veromallia suunniteltaessa. Sama koskee esimerkiksi taide- ja antiikkiesineitä, joiden osuus varakkaiden omaisuudesta tosin jää huomattavasti pienemmäksi. Zucman myös muistuttaa, että useimmissa maissa näidenkin omaisuuserien arvostukseen on jo olemassa jonkinlaiset perintö- tai varallisuusverotusta varten luodut arvostussäännöt, minkä lisäksi arvostuksessa voidaan hyödyntää muita referenssiarvoja. Listaamattomien yhtiöiden kohdalla voitaisiin esimerkiksi käyttää samalla alalla toimivien listayhtiöiden arvostuskertoimia ja taide-esineiden kohdalla niiden vakuutusarvoja. Arvostusongelmat ovat siis todellisia mutta ratkaistavissa.
Minimiverossa olisi kyse ensisijaisesti asuinmaan perimästä täydennysverosta
Huomionarvoista Zucmanin ehdotuksessa on se, että kyse ei olisi uudesta muiden verojen päälle tulevasta verosta, vaan suuryrityksiä koskevan minimiveron tapaan toimivasta täydennysverosta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että henkilön jo maksamat tulo- ja varallisuusverot otettaisiin huomioon maksettavaksi tulevien verojen määrää laskettaessa. Mikäli henkilön maksamat verot jäisivät muutoin alle sovitun minimitason, henkilön asuinmaan tulisi periä sovitun minimiveroasteen ja henkilön todellisuudessa maksamien verojen erotus. Mikäli veroaste ylittäisi jo muutoinkin sovitun minimiveroasteen, ei tällaista velvoitetta olisi.
Yksi ilmeinen haaste minimiverostandardin toteutuksessa liittyy siihen, että kaikki maat tuskin osallistuisivat verouudistukseen. Tämä haaste on tunnistettu myös Zucmanin raportissa. Zucman ehdottaa, että haastetta lähdettäisiin taklaamaan kahdella tapaa: toisaalta vahvistamalla verovetoisia muuttoja ennaltaehkäisevää sääntelyä, ja toisaalta luomalla maille riittävän vahvat kannusteet liittyä mukaan.
Verovetoisten muuttojen ennaltaehkäisy edellyttää Zucmanin mukaan olemassaolevien arvonnousuverosäännösten (exit tax) vahvistamista. Zucman myös ehdottaa ultrarikkaiden verovelvollisuuden laajentamista muuttoa seuraaviin vuosiin. Erona monissa maissa jo nykyisellään perittäviin (asumisaikaisiin arvonnousuihin kohdistuviin) arvonnousuveroihin ehdotettu verovelvollisuuden laajennus koskisi myös muuton jälkeen ansaittuja tuloja. Varakkaan henkilön yleinen verovelvollisuus jatkuisi siis x vuotta sen jälkeen, kun henkilö on muuttanut toiseen maahan. Käytännössä kyse olisi pitkälti Suomen kolmen vuoden sääntöä vastaavasta yleisen verovelvollisuuden laajennuksesta. Henkilön uuden kotimaan perimät verot hyvitettäisiin aiemman asuinmaan toimesta, jolloin kaksinkertaista verotusta ei pääsisi syntymään.
Mikäli verovelvollisuuden jatkaminen muuton jälkeisiin vuosiin toteutettaisiin siten, että aiempi asuinmaa verottaisi varakasta henkilöä vain siltä osin kuin verotus muutoin jäisi alle sovitun minimitason (sen sijaan, että henkilö säilyisi kaikista tuloistaan verovelvollisena), toimisi tällainen sääntö käytännössä minimiverotuksen toteutumisen takaavana sääntönä tapauksissa, joissa henkilö muuttaa uudistuksen ulkopuolelle jättäytyneeseen maahan. Aiempi asuinmaa vastaisi minimitasoon yltävän täydennysveron perimisestä, mikäli uusi asuinmaa ei sitä tee.
Jonkinlainen perälautasäännös tarvittaisiin kuitenkin niitä tilanteita varten, joissa varakas henkilö asuu alunperinkin maassa, joka ei osallistu minimiverouudistukseen. Zucman ehdottaa, että tämän suunnittelussa otettaisiin mallia suuryritysten minimiverokokonaisuuteen sisältyvästä UTPR-säännöksestä (under-taxed profis rule). UTPR-säännöstä sovelletaan yritysten täydennysverotuksessa silloin, kun ensisijaisen verotusoikeuden omaava pääkonttorimaa ei käytä sille annettua oikeutta täydennysverottaa konserniyhtiöiden aliverotettuja voittoja. Tällöin oikeus täydennysverotukseen jaetaan kaikkien niiden maiden kesken, joissa suuryrityksellä on toimintaa. Jakoperusteena toimivat yrityksen työntekijä- ja omaisuusmäärät kussakin toimintamaassa. Koska UTPR-säännös johtaa tilanteeseen, jossa myös uudistuksen ulkopuolelle jääneessä maassa sijaitsevat yritykset joutuvat maksamaan kaikista aliverotetuista voitoistaan minimiveroa, luo säännös maille vahvat kannusteet osallistua uudistukseen: ulkopuolelle jättäytyminen kun johtaa käytännössä tilanteeseen, jossa uudistuksen ulkopuolelle jättäytyvässä maassa toimivat yritykset maksavat voitoistaan minimiveroa, mutta verotulot kerää muu kuin sijaintimaa.
Periaatteellisesti UTPR-säännöstä vastaavan mekanismin luominen yksityishenkilöiden verotukseen on tietenkin erittäin kannatettavaa. Ihan yksinkertaista se ei kuitenkaan ole. Zucman listaa raportissaan kolme mahdollista toteutustapaa, mutta toteaa samalla, ettei kyse ole näiden vaihtoehtojen yksityiskohtaisesta analyysista. Siihen on helppo yhtyä.
Zucmanin mukaan varakkaiden yksityishenkilöiden verotusoikeus voisi jakautua uudistukseen osallistuvien maiden kesken sen mukaisesti, missä maissa henkilön varallisuuserät, kuten kiinteistöt, osakesijoitukset ja pankkitilit sijaitsevat. Kiinteistöjen kohdalla veroa maksetaan jo nykyisellään kiinteistön sijaintimaahan, joten siinä mielessä kyse ei olisi täysin uudenlaisesta verosäännöksestä. Säännöksen suunnittelussa tulisi kuitenkin määrittää lukuisia yksityiskohtia, ja sen soveltaminen (kuten yksityishenkilöiden minimivero toki ylipäätään) edellyttäisi nykyistä huomattavasti laajempaa tiedonsaantia ja -vaihtoa. Zucman ehdottaakin, että nykyisellään vain finanssivarallisuuden kattava verohallintojen välinen CRS-tiedonvaihto laajennettaisiin kattamaan myös kiinteistöt ja muut ei-finanssiomaisuuserät, ja että yritysomistuksia koskevia edunsaajarekistereitä kehitettäisiin nykyisestä.
Toinen vaihtoehto olisi Zucmanin mukaan ottaa verotusoikeuden jakokaavassa huomioon paitsi henkilön suorat omistukset, myös epäsuorat yritysten kautta hallinnoitavat omistukset. Käytännössä Zucman esittää, että suuryhtiöiden maakohtaisilta CBCR-raporteilta ilmenevä omaisuuden jakautuminen eri maihin vaikuttaisi varakkaan osakkeenomistajan verotusoikeuden jakautumiseen. Tätä voinee pitää vielä ensimmäistä vaihtoehtoakin monimutkaisempana ratkaisuna ottaen huomioon, että varakkaalla henkilöllä voi olla omistuksia lukuisissa eri yrityksissä. Sama haaste liittyy myös kolmanteen Zucmanin esittämään vaihtoehtoon, jossa verotusoikeus määräytyisi suuryritysten minimiverotuksessa noudatettavan UTPR-säännön mukaan. Tässä vaihtoehdossa maa, jolla olisi UTPR:n nojalla oikeus täydennysverottaa suuryritystä, saisi samalla verotusoikeuden myös yrityksen ultrarikkaiden osakkeenomistajien täydennysverotuksessa. Kahteen viimeksimainittuun ehdotukseen liittyy sekin heikkous, että niin suuryritysten minimiverosäännösten kuin CBCR-raportoinninkin piirissä ovat vain kaikista suurimmat monikansalliset yritykset eikä tarvittavaa dataa siten ole saatavilla ollenkaan kaikkien yritysten osalta. Suorien omistusten perusteella jakautuva verotusoikeus tuntuukin Zucmanin raportista ilmenevien tietojen valossa kahta muuta vaihtoehtoa toteutuskelpoisemmalta, joskaan yksinkertaisesta säännöksestä ei siinäkään olisi kyse.
Verotusoikeuden jakautumista koskevien perälautasääntöjen ohella veromallin suunnittelussa tulisi määrittää lukuisia muitakin yksityiskohtia, joista osaan Zucman ei (varsin perustellusti) ota raportissaan kantaa. Minimiverostandardin toimivuuden ja verotulojen kannalta olennaisia seikkoja ovat muun muassa se, mille tasolle vero asetettaisiin ja minkä suuruisiin omaisuuksiin sitä sovellettaisiin. Zucmanin raportissa esitetään perusskenaariona miljardöörejä koskeva minimivero, jonka taso olisi 2 prosentissa henkilön omaisuudesta. Raportissa on kuitenkin mallinnettu myös muita verotasoja ja niiden verovaikutuksia. Lisäksi raportissa tuodaan esiin, että ylimmissä tuloluokissa regressiiviseksi kääntyvän verokäyrän kääntäminen edellyttäisi sitä, että minimiveron piiriin otettaisiin myös henkilöt, joiden omaisuus asettuu 100 miljoonan ja miljardin välimaastoon. Pelkkä miljardöörivero ei riitä verotuksen regressiivisyyden kääntämiseen.
Yhteenveto
On selvää, ettei Zucmanin ehdotuksessa ole kyse sellaisesta hiotusta veromallista, jonka toteutuksen jokainen yksityiskohta olisi mietitty tarkasti loppuun saakka. Raportti tuo silti kaivattua konkretiaa varakkaiden verotuksesta käytävälle keskustelulle, joka on kerännyt ihan uudenlaista momentumia viime kuukausina. G20-maiden ohella kiinnostusta teemaan ovat osoittaneet muun muassa Euroopan komissio ja OECD. Tuoreessa YK:n kehyssopimusta koskevassa toimeksiantosopimuksessa ultrarikkaiden verotus on niin ikään nostettu yhdeksi teemaksi, jonka kehittämiseen maat yhdessä sitoutuvat. Poliitikkojen ja kansainvälisten toimielinten lisäksi varakkaimpien nykyistä kattavampi verotus saa kyselytutkimusten mukaan laajaa tukea myös G20-maiden kansalaisilta.
Zucmanin ehdottama varakkaiden yksityishenkilöiden minimiverostandardi voisi käytännön tasolle kehitettynä vahvistaa verotuksen oikeudenmukaisuutta, kasvattaa maiden verotuloja ja jarruttaa varallisuuden keskittymistä. Globaalina ratkaisuna se kitkisi varakkaista maahanmuuttajista käytävää maiden välistä verokilpailua, joka on lisääntynyt muun muassa EU-alueella merkittävästi viime vuosina. Tällä tavoin se myös lisäisi maiden liikkumavaraa varakkaiden yksityishenkilöiden verotuksessa, kun pelko varakkaiden verovetoisista muutoista pienenisi. Lisäksi Zucmanin ehdottamat toimet parantaisivat merkittävästi omistamiseen liittyvää läpinäkyvyyttä.
Siinä missä maiden välistä yhteistyötä yritysverotuksen porsaanreikien tukkimiseksi ja haitallisen verokilpailun kitkemiseksi on tehty jo vuosia, ovat vastaavat yksityishenkilöiden verotukseen keskittyvät kansainväliset toimet loistaneet poissaolollaan. Zucmanin ehdottama varakkaita yksityishenkilöitä koskeva minimiverostandardi voisi hyvin toimia lähtölaukauksena tällaiselle yhteistyölle. Finnwatchissa pitäisimme tätä kehitystä varsin tervetulleena, sillä nykyisiä verojärjestelmiä muuttamatta haitallista varallisuuserojen kasvua ja varallisuuden epätervettä keskittymistä kaikkein varakkaimmille yritysomistajille ei saada pysäytettyä.
