Onnellisen ruuan maa – vaiko täysillä kohti tyrmäystä?

LASSE LEIPOLA 

Mitä Suomessa syödään 15 vuoden kuluttua? Siihen pyrkii vaikuttamaan kotimaisen ruokatuotannon tulevaisuudesta linjaava kansallinen ruokastrategia. Tehtävä on haastava, sillä nykytilanne on maatalouden suurten päästöjen vuoksi kestämätön ja ilmastonmuutoksen seurauksena ruokajärjestelmää uhkaavat äärimmäiset sääilmiöt ja muut häiriöt.

Nyt lausunnoilla olevan ruokastrategian otsikkona on harmittoman optimistisesti “Onnellisen ruuan maa”. Otsikon takana olevaa visiota on konkretisoitu neljällä strategisella päämäärällä, jotka ovat kannattavuus ja reiluus, huoltovarmuus, luonnon kantokyky sekä ruokakulttuuri ja hyvinvointi.

Päämäärät ovat sikäli perustellut, että tarvittava murros ei voi syntyä yksin tuotannossa tai kulutuksessa vaan sen pitää läpileikata koko ruokajärjestelmä. Ruokastrategian tulisi olla yhteiskuntaa ohjaava kompassi, jolla varmistetaan, että niin yritysten valinnat kuin kansallinen politiikka vievät johdonmukaisesti samaan suuntaan. Näin ei valitettavasti vielä ole.

Suomen tulee ilmastolain mukaisesti olla hiilineutraali viimeistään vuonna 2035 ja hiilinegatiivinen tämän jälkeen. On tiedossa, ettei metsien hiilinielu tule kompensoimaan niin suurta määrää päästöjä kuin aiemmin on toivottu. Toisaalta ilmastokriisin vakavuus ei jätä tilaa tavoitteen löysäämiselle – keinot on löydettävä!

Tästä syystä jo vuoteen 2035 mennessä tulee varautua merkittäviin päästövähennyksiin niillä sektoreilla, joilla on suuret päästöt. Kuten Finnwatch strategialuonnoksesta antamassaan lausunnossa korostaa, maatalous on yksi tällainen sektori, jolla on saavutettava merkittäviä päästövähennyksiä.

Suomen ruokatuotannon ja ruokajärjestelmän tulevaisuuden kannalta olennaista on tunnistaa, että maatalouden päästöjen vähentäminen kiireisessä aikataulussa tulee aiheuttamaan läpileikkaavan muutospaineen.

Ruokastrategian yhdeksi tavoitteeksi on nostettu ilmastovaikutusten vähentäminen ja äärisäiden vaikutus on huomioitu huoltovarmuutta koskevan päämäärän alla. Silti ilmastokriisin vakavuus ei näy strategiassa sellaisella läpileikkaavalla tavalla, joka osoittaisi riittävän kirkkaasti nykytilan kestämättömyyden ja muutospaineen kiireellisyyden. Esimerkiksi strategiaa ohjaava visio puhuu luonnon monimuotoisuudesta ja ravinteiden kierrätyksestä, mutta ilmastoa ei mainita kuin viittauksella hiilimarkkinoiden mahdollisuuksiin.

Ruokajärjestelmän kannattavuutta ja reiluutta koskevan päämäärän kohdalla todetaan epämääräisesti, että Suomi tunnetaan “kestävän tuotannon ruokamaana”. Sen voi halutessaan tulkita tarkoittavan myös ilmastoa. Sitä ei kohdassa sen sijaan tunnisteta, että kannattava ja reilu ruokajärjestelmä on mahdollinen vain, jos tuotetaan sellaista ruokaa, mille on kysyntää, kun päästöjä puristetaan minimiin sekä meillä että vientimaissa.

Vanhan sanonnan mukaan monta kokkia ei voi saada aikaan hyvää soppaa, mutta politiikan kohdalla on toisin: vain laajalla osallistamisella voidaan varmistaa, että yhteiskunnallinen päätöksenteko ei jää harvojen vietäväksi ja on siten oikeudenmukaista. Maa- ja metsätalousministeriö ansaitsee kiitoksen siitä, että strategiaa onkin valmisteltu varsin osallistavasti: mahdollisuuksia omien näkemysten antamiseen on järjestetty sekä verkossa että ympäri Suomen.

Viime kevään verkkokyselyyn annettiin lähes 3 800 vastausta. Runsas osanotto kertoo siitä, että ruokapolitiikka kiinnostaa. Erityisesti alkutuottajien ja kuluttajien aktiivisuus oli kiitettävää, sillä näiden ryhmien yhteenlaskettu osuus vastauksista oli peräti 83 prosenttia. Kuitenkin myös alkutuottajan ja kuluttajan väliset toimijat ovat tärkeässä ruokaketjun tulevaisuutta suunniteltaessa. Esimerkiksi kaupan ja ravintola-alan yritysten osittain jo lakisääteiset ympäristövelvoitteet voivat ohjata sekä tuotantoa että kulutusta.

Finnwatchin hankkeessa, jossa selvitettiin kotimaisen ravintola-alan ilmastotoimia, kävi ilmi, että moni alan suuri yritys on asettanut ilmastotavoitteet, joihin ei ole mahdollista päästä vähentämättä arvoketjussa syntyviä päästöjä. Sama haaste koskee myös vähittäistavarakauppaa ja elintarviketeollisuutta: suurten päästövähennysten on löydyttävä alkutuotannosta.

Vähentääkseen päästöjään ilmastotieteen mukaisessa tahdissa, näiden yritysten on siirryttävä suuripäästöisistä (tyypillisesti eläinperäisistä) raaka-aineista vähäpäästöisiin (tyypillisesti kasvipohjaisiin) raaka-aineisiin. Jos Suomesta ei saa riittävästi riittävän vähäpäästöisiä raaka-aineita, ne pitää hankkia ulkomailta.

Koska ruokajärjestelmä on suuri ja monimutkainen kokonaisuus, siirtymä ei tule olemaan helppo. Siksi onkin erinomaisen tärkeää, että ruokastrategiassa on jo luonnosvaiheessa huomioitu tarve oikeudenmukaiseen siirtymään. Tosin tämä on kirjattu selvästi lähinnä turvepeltojen ilmastovaikutusta käsittelevään kohtaan: “Turvepeltojen päästöt vähenevät ratkaisuilla, jotka tehdään oikeudenmukaisesti ja vuoropuhelussa alueellisten toimijoiden kanssa.”

Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan turvepelloista vaan alkutuotannossa on varauduttava myös laajempaan siirtymään, jossa korkeapäästöisten raaka-aineiden käyttö vähenee ja esimerkiksi vähäpäästöisten palkokasvien merkitys kasvaa. Tähän muutokseen kannattaa varautua ajoissa.

Pari vuotta sitten julkaistu Minea Koskisen, Karoliina Paanasen ja Miikka Pirisen kirja Likainen työ käsitteli ilmastopolitiikan voittajia ja häviäjiä. Kirjan ehkä kinnostavimmassa kohdassa on äänessä MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila. Hän kertoo, että vaikka turkisalalla on tunnistettu siirtymän tarve, siihen valmistautumisen sijaan tuottajat haluavat mieluummin jatkaa nykyistä liiketoimintaa ja “ajaa täysillä niin kauan kuin markkinat vetävät ja tulkoon sitten täystyrmäys”.

Varsinkaan nyt kun kyse on elintärkeästä ruokajärjestelmästä, täystyrmäys ei ole yhteiskunnallisesti kestävä vaihtoehto. Siksi on tärkeää, että myös valtio ohjaa koko ruokaketjua kohti sellaista liiketoimintaa, joka on ekologisesti kestävää. Vain sellainen voi olla pitkällä aikavälillä kannattavaa. Kun tilannekuva on yhteinen, voidaan löytää parhaat keinot muutoksen edistämiseksi sekä hyötyjen ja haittojen tasaamiseksi.

Onkin tärkeää, että nyt käynnissä olevan lausuntokierroksen aikana maa- ja metsätalousministeriössä saadaan kirkas kuva siitä, mitä korjattavaa ruokastrategiassa vielä on. Finnwatchin lausunnossa korostetaan, että strategiaan tarvitaan selvä kirjaus siitä, että sekä ilmastokriisin itsensä että Suomen ja yritysten ilmastotavoitteiden aiheuttama paine siirtyä vähäpäästöisten raaka-aineiden tuotantoon on tunnistettu.

Kaipaamme tunteita herättävään ruokapolitiikkaan myös lisää avointa tietoa muun muassa tuotekohtaisen hiilijalanjälkilaskennan muodossa. Lisäksi toivomme, että väistämättä edessä olevan siirtymän oikeudenmukaisuus varmistetaan aktiivisella ja ennakoivalla politiikkaa, jossa tunnistetaan ajoissa ne toimijat, jotka tarvitsevat tukea siirtymään.