Uuden ajan hiilimarkkinat alkavat hahmottua

Finnwatch julkaisi lähes neljä vuotta sitten Anekauppaa vai ilmastotekoja? -raportin, jossa tarkasteltiin hiilimarkkinoiden ongelmia. Raportin johtopäätöksissä todettiin, että “(l)ähivuosina tehtävin kotimaisin ja kansainvälisin päätöksin tullaan ratkaisemaan, kenen ehdoilla ja ketä palvelemaan, tulevaisuuden markkinat rakentuvat”.

Neljässä vuodessa on tapahtunut todella paljon, mutta yhden selkeän tien sijaan hiilimarkkinoilla on yhä edessään vaihtoehtoisia kehityspolkuja, joista vain osa jää todennäköisesti käyttöön. Erilaista sääntelyä ja ohjeistusta on jo tullut monesta eri suunnasta ja monella eri tasolla, mutta kokonaisuuden yhteensovittamisessa on vielä työtä. Ei ole myöskään mitenkään selvää, saadaanko markkinoiden ongelmat korjattua, mitkä ongelmat jäävät ratkaisematta ja keitä tulevaisuuden markkinat oikeastaan palvelevat. 

Tästä epävarmuudesta johtuen hiilimarkkinoilla asiakkaina toimivilla yrityksillä on lähivuosina paljon valtaa sen suhteen, mille on kysyntää ja mihin suuntaan markkinat lähtevät kehittymään.

Tässä artikkelissa esitellään hiilimarkkinoiden kiinnostavimpia kehityssuuntia. Ilmastotoimiiin perustuvien yksiköiden tarjonnan osalta tällaisia ovat erityisesti Pariisin ilmastosopimuksen alaisten YK:n hiilimarkkinoiden käynnistyminen (luku 2), sen vaikutus muuhun hiilimarkkinaan (luku 3), hiilenpoistumien sertifiointi EU:ssa (luku 4) sekä se, miten niin sanottuun kaksoislaskentaan jatkossa suhtaudutaan (luku 5).

Hiilimarkkinoiden tulevaisuuden kannalta myös ilmastoyksiköiden kysynnän kehittyminen on keskeisessä roolissa (luku 6). Sitä ohjaavat muun muassa hiilineutraali-termin käytön rajoittaminen ja tarkempi määrittely (luvut 7 ja 8) sekä pyrkimykset tuoda käyttöön kokonaan uudenlaisia ilmastoväittämiä (luku 9). Artikkelin lopussa pohditaan ilmastoyksiköiden käyttöä osana Science-Based Targets -aloitteen tavoitteita (luku 10) sekä annetaan suuntaviivoja sille, mitä vastuullisen yrityksen kannattaa nyt tehdä (luku 11).

Uusi YK-markkina käynnistyy viimein

Vaikka YK:n ilmastoneuvotteluissa pyritään sopimaan maiden vastuista ja velvollisuuksista, on niiden päätöksillä luonnollisesti vaikutuksia myös yritystoimintaan. Erityisen vahva tämä linkki on hiilimarkkinoiden kohdalla. Yritysten hyödyntämät, niin sanotut vapaaehtoiset hiilimarkkinat perustuvat suurelta osin YK:n ilmastoneuvotteluissa sovitun Kioton pöytäkirjan alaisiin markkinoihin eli niin sanottuun “puhtaan kehityksen mekanismiin” (engl. Clean Development Mechanism, CDM). Tämän järjestelmän mukaiset yksiköt ovat olleet pitkään perinteisen päästökompensaation käytössä. Asema virallisena YK-järjestelmänä antoi CDM-markkinalle uskottavuutta, vaikka järjestelmän vaatimukset ja valvonta eivät olleet riittävällä tasolla.

Myös Pariisin ilmastosopimukseen kuuluu hiilimarkkinamekanismi, jonka toteutuksessa on pyritty ottamaan oppia vanhoista CDM-markkinoiden virheistä. Mekanismista on käytetty yleisesti nimeä “artikla kuusi” viitaten sopimuksen kohtaan, jossa asiasta on kirjattu. Artiklan mukaan sopimukseen sitoutuneet valtiot voivat tietyin ehdoin käydä kauppaa ilmastotoimilla eli toisen maan ilmastotyötä rahoittava maa voi laskea itselleen saavutetun ilmastohyödyn – päästöjen vähenemisen tai nielujen kasvun. Kauppaa voidaan käydä joko kahdenvälisesti (artikla 6.2) tai yhteisillä markkinoilla (artikla 6.4), jotka ovat avoinna myös yrityksille. Mekanismin käyttöönottoa koskevat neuvottelut ovat edenneet hitaasti Pariisin sopimuksen syntymisen jälkeen, mutta Bakussa viime vuoden marraskuussa tehtyjen päätösten myötä YK:n uusien hiilimarkkinoiden käynnistäminen voi alkaa.

Uusi hiilimarkkinamekanismi tullaan tuntemaan lyhenteellä PACM (engl. Paris Agreement Crediting Mechanism). Kaupankäynnin alkaminen edellyttää vielä sitä, että markkinalla on tarjolla kauppatavaraa eli järjestelmän mukaisia ilmastoyksiköitä. Niitä alkaa syntyä, kunhan mekanismille nimetty valvontaelin vahvistaa tekniset vaatimukset erilaisille hanketyypeille. Näillä vaatimuksilla määritellään se, miten hankkeet pitää käytännössä toteuttaa ja dokumentoida, jotta ne voidaan kelpuuttaa järjestelmän mukaisiksi.

Pelkän ilmastovaikutuksen hankekehittäjille on asetettu vaatimuksia myös hankkeiden ekologisia ja sosiaalisia vaikutuksia koskien. Finnwatch esitti valmistelun yhteydessä, että ihmisoikeusvastuu linjattaisiin YK:n yritysvastuuperiaatteiden mukaisesti. Toisin kuin aiemmat luonnokset, hyväksytty versio työkalusta viittaakin Finnwatchin suosituksen mukaisesti YK:n yritysvastuuperiaatteisiin ja edellyttää hankekehittäjiltä huolellisuusvelvoitteen mukaista ihmisoikeusloukkausten ja niiden riskien tunnistamista, arvioimista, ehkäisyä ja torjumista. Käytännössä kyse on merkittävästä vahvennuksesta verrattuna vanhaan CDM-järjestelmään, jossa ei ollut käytännössä mitään vaatimuksia ympäristöön tai ihmisoikeuksiin liittyen. Erilaiset ihmisoikeuksiin liittyvän ongelmat ovatkin olleet yleisiä niin CDM-hankkeissa kuin hiilimarkkinoilla muutenkin.

Uuden markkinan uskottavuutta voi alkuvaiheessa horjuttaa se, että vanhoja CDM-järjestelmän hankkeita kelpuutetaan osittain uuteen järjestelmään isäntämaan antamalla hyväksynnällä ilman kriittistä tarkastelua suhteessa uusiin sääntöihin. Yli tuhat CDM-hanketta onkin tyrkyllä uusille markkinoille, mikä voi aiheuttaa laatuun liittyvän maineriskin uuden järjestelmän ensimmäisille vuosille, jolloin uusien ja tiukempien vaatimusten mukaisia yksiköitä voi olla vielä niukasti saatavilla.

YK-markkinoiden varjossa muhii monenlaista tarjontaa

YK-neuvotteluiden vuosia jatkunut jumitus hiilimarkkina-asioissa ei ole pysäyttänyt kaupankäyntiä ilmastoyksiköillä. Jo Kioton sopimuksen CDM-markkinan rinnalle syntyivät YK:sta riippumattomat itsenäiset ja yksityiset hiilimarkkinat. Näistä Euroopassa tunnetuimpia ovat olleet erityisesti Gold Standardin ja Verra VCS:n sertifikaattien ja rekisterien avulla toimivat markkinat. Tällaisten yksityisten järjestelmien lisäksi viimevuosina on perustettu lukuisia kansallisia hiilimarkkinoita.

CDM-järjestelmässä olleiden puutteiden vuoksi nämä järjestelmät ovat nousseet merkittävään asemaan, vaikka lukuisat epäkohtia koskeneet paljastukset ovat vuosien aikana osoittaneet, että nekään eivät ole aukottomia. Sertifiointiohjelmien lisäksi viime vuosina on nähty uusi hankkeita, jotka pyrkivät auttamaan ilmastoyksiköiden laadun määrittelyssä ja arvioinnissa. Perusvaatimukset ylittävien yksiköiden tunnistamisessa auttavat muun muassa ICVCM:n kehittämät CCP-kriteerit, CCQI:n arviointityökalu sekä MSCI:n tai Sylveran kaltaiset toimijat, jotka myyvät ilmastoyksiköiden laatua koskevia analyysipalveluita. Tärkein näistä on ICVCM:n kriteeristö, jonka mukaiseksi sekä Gold Standard että Verra VCS ovat kehittäneet omia järjestelmiään.

Eri suunnista ajettaville laatuparannuksille on ollut tarvetta, sillä toistuvasti esiin nousseet puutteet ja väärinkäytökset ovat yksi syy sille, että kansainvälinen hiilimarkkina on hyytynyt viimevuosina. Pidemmällä aikavälillä ennustetaan yhä merkittävää kasvua.

Yksi keskeinen kysymys lähivuosille on se, miten Pariisin sopimuksen alaisen PACM-markkinan käynnistyminen vaikuttaa kysyntään ja tarjontaan. Sulautuvatko järjestelmät yhtenäisiksi markkinoiksi vai haluavat ostajat jatkossa esimerkiksi CCP-kriteerien mukaisia yksiköitä riippumatta siitä, kaupataanko niitä PACM-markkinalla vai muualla? Siinä missä yritysten vapaaehtoiseen käyttöön tai esimerkiksi ilmailualan CORSIA-järjestelmän mukaiseen velvoitekäyttöön on kelpuutettu eri järjestelmien yksiköitä, maiden virallisten Pariisi-tavoitteiden osaksi kelpaavat vain PACM-järjestelmän yksiköt. Siten mahdollisimman suuren ostajajoukon varmistaminen voi tarkoittaa sitä, että hankekehittäjien kannattaa hakeutua PACM-markkinalle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tutut sertifiointiohjelmat kuten Gold Standard tai Verra VCS taikka CCP:n kaltaiset lisäkriteeristöt menettäisivät merkitystään. Ne voivat ainakin soveltuvien hankkeiden osalta toimia ilmastovaikutuksen lisävarmistuksena PACM-markkinoilla kaupattaville yksiköille, jos niiden lopulliset vaatimukset osoittautuvat puutteellisiksi.

Sulautuuko uusi EU-järjestelmä muuhun hiilimarkkinaan?

EU:n suhtautuminen ilmastoyksiköiden käyttöön on vuosien saatossa vaihdellut. Esimerkiksi CDM-järjestelmän yksiköitä saattoi aiemmin ostaa käytettäväksi EU:n päästökauppajärjestelmässä, mikä oli osasyyllinen päästökaupan aiempaan heikkouteen ja alhaisiin hintoihin. Vuotta 2030 koskevan ilmastotavoitteen yhteydessä EU-linjasi, että sen saavuttamiseen ei tulla käyttämään EU:n ulkopuolelta hankittavia yksiköitä. Sen sijaan esimerkiksi Ruotsi on hankkinut yksiköitä ylittääkseen oman EU-tavoitteensa. Parhaillaan EU:ssa valmistaudutaan päättämään vuotta 2040 koskevista ilmastotavoitteista, joten kysymys PACM-markkinoilta hankittavien ilmastoyksiköiden käytöstä joko unionin tai sen jäsenmaiden tavoitteiden täyttämiseen voi olla tulossa jälleen ajankohtaiseksi.

Yritysten näkökulmasta kiinnostavampi kehitys on siinä, että myös EU on luomassa omaa hiilimarkkinaansa. EU:n hiilimarkkina tosin eroaa merkittävästi niin nykyisestä vapaaehtoisesta hiilimarkkinasta kuin tulevasta PACM-markkinasta. Niin sanottua hiilenpoistumien sertifiointia koskevaa sertifiointikehystä (engl. carbon removal certification framework, CRCF) määrittelevä EU-asetus hyväksyttiin marraskuussa. Sen tavoitteena on ensisijaisesti vakioida ilmastohyötyä tuottavien hankkeiden laskentaa ja edistää EU:n omien ilmastotavoitteiden saavuttamista. Itse asetus ei ota juurikaan kantaa siihen, miten järjestelmässä syntyviä hiilenpoistoyksiköitä voisi käyttää.

Kuten hiilimarkkinoilla muutenkin, CRCF-järjestelmässä hankkeet tuottavat tonnin ilmastovaikutusta vastaavia yksiköitä. Muista järjestelmistä poiketen ilmastovaikutuksen ei kuitenkaan tarvitse aina olla pysyvä vaan yksiköt on lähtökohtaisesti jaoteltu neljään luokkaan: pysyvät hiilenpoistot (esim. hiilen sitominen ilmasta geologiseen varastoon), hiiliviljely (esim. metsien hiilensidonta), määräaikainen hiilensidonta puutuotteisiin sekä maaperäpäästöjen vähentäminen. Tarkempien menetelmäkohtaisten vaatimusten kehittäminen on käynnissä. Eli tässä mielessä tilanne on kuten YK:n PACM-markkinalla: raamit on olemassa, mutta varsinaisia yksiköitä alkaa syntyä vasta lähitulevaisuudessa.

Esimerkiksi suomalaiset metsähankkeet, jotka ovat tähän asti olleet pääasiassa sertifioimattomia, voisivat hyvinkin soveltua osaksi tätä uutta EU-järjestelmää, ja saada siten aiempaa vahvemman aseman markkinoilla. Toisaalta on vielä täysin auki, millaiseksi erilaisten CRCF-yksiköiden kysyntä muodostuu ja EU:lta on peräänkuulutettu selvyyttä tähän. Järjestelmän vaatimuksilla vakimuotoiseksi saatavaa yksikköperustaista laskentaa voitaisiin hyödyntää esimerkiksi arvoketjujen sisäisissä ilmastohankkeissa (engl. insetting) tai tulosperustaisen ilmastorahoituksen vaatimuksissa. Eli esimerkiksi metsänielujen vahvistamiseen tähtäävä julkisen rahoituksen ei tarvitsisi jatkossa perustua tiettyjen toimenpiteiden tekemiseen (kuten lannoitus tai joutomaiden metsitys) vaan suoraan CRCF:n mukaan todennettuun ilmastohyötyyn.

Pysyvien hiilenpoistojen osalta voi olla auki muitakin mahdollisuuksia. Komission on esimerkiksi määrä elokuuhun 2026 mennessä arvioida tarvetta sovitella CRCF-järjestelmää yhteen Pariisin sopimuksen markkinoiden kanssa. On myös esitetty, että pysyvien hiilenpoistojen markkinan voisi linkittää EU:n päästökauppaan, mutta tämä edellyttäisi huolellista toimeenpanoa, ettei toimivaa markkinaa sotketa kuten aiemmin CDM-linkityksen kanssa.

Kaksoislaskenta on yhä ratkaisematon ongelma

Hiilimarkkinoilla on ollut vuosien varrella monenlaisia puutteita. Pariisin sopimuksen myötä keskusteluun on noussut erityisesti niin sanottu kaksoislaskenta valtioiden tavoitteisiin. Muista hiilimarkkinahankkeiden mahdollisista ongelmista poiketen se ei ole hankekehittäjien ratkaistavissa vaan vaatii poliittisen ratkaisun. 

Kaksoislaskennassa kyse on siitä, että esimerkiksi Suomessa toteutettavat hankkeet, joilla pyritään kasvattamaan metsien hiilivarastoa lasketaan automaattisesti mukaan kansallisen ja EU:n asettaman nielutavoitteen saavuttamiseen. Tällaista kaksoislaskentaa ei perinteisesti ole hiilimarkkinoilla hyväksytty. Sivuhuomiona on syytä korostaa, että kaksoislaskentaa on myös muunlaista. Tässä tekstissä ja hiilimarkkinoita koskevassa kansallisessa keskustelussa kaksoislaskennalla viitataan tyypillisesti edelläkuvattuun, niin sanottuun kaksinkertaiseen hyväksilukuun. Kaksoislaskentaa on myös esimerkiksi yksiköiden myyminen samasta hankkeesta useampaan kertaan, mutta tällaisia kaksoislaskennan muotoja on harvemmin ollut tarve julkisesti käsitellä, koska ne ovat yksiselitteisesti kielletty.

Uudessa YK-järjestelmässä kaksinkertainen hyväksiluku vältetään vastaavalla mukautuksella (engl. corresponding adjustment). Se tarkoittaa, että hankkeen isäntämaa erottelee hankkeissa syntyneen ilmastohyödyn omassa kansallisessa päästölaskennassaan eikä laske sitä mukaan omien Pariisin sopimuksen alaisten tavoitteidensa saavuttamiseksi. Tällä tavalla “kansainväliseen käyttöön” hyväksyttyjä ITMO-yksiköitä (engl. internationally transferrable mitigation outcomes) maat voivat käyttää omien Pariisin sopimusten alaisten tavoitteidensa täyttämiseen. Tällaiset yksiköt ovat vapaasti myös yritysten ostettavissa eli niitä voivat hankkia esimerkiksi lentoyhtiöt CORSIA-järjestelmän alaiseen velvoitekäyttöön taikka muut yritykset, jotka haluavat kumota päästönsä ja olla esimerkiksi ISO-määritelmän mukaisesti hiilineutraaleita.

PACM-markkinan yksiköiltä voi myös puuttua isäntämaan hyväksyntä kansainväliseen käyttöön, jolloin ne ovat nimeltään MCU-yksiköitä (engl. mitigation contribution units). Näiden käyttöä esimerkiksi niin sanottujen ilmastotukiväittämien perustelemiseksi käsitellään alempana.

Suhtautuminen kaksinkertaisen hyväksiluvun estämiseen vaihtelee. Vapaaehtoisten markkinoiden johtavat sertifiointiohjelmat Gold Standard ja Verra ovat linjanneet, että ne eivät lähtökohtaisesti edellytä kaksoislaskennan välttämistä kaikissa hankkeissa. Ne kuitenkin edellyttävät tällaisten yksiköiden erottelemista rekistereissään. Myöskään yksiköille tarkempia laatukriteerejä asettanut ICVCM tai uudenlaisia ilmastoväittämiä ajava VCMI eivät edellytä kaksoislaskennan poistavia vastaavia mukautuksia. ICVCM:n vaatimuksena on kuitenkin näiden yksiköiden selkeä erotteleminen esimerkiksi rekisterissä. Käytännössä markkinoilla tulee siis jatkossa olemaan sekä sellaisia yksiköitä, jotka on kaksoislaskettu isäntämaan tavoitteeseen, että sellaisia, joiden kohdalla tällainen kaksoislaskenta on todistetusti vältetty.

EU:ssa toteutettavien hankkeiden osalta tilanne on ollut se, että esimerkiksi metsäsektorin nielut ovat EU:n ilmastotavoitteiden piirissä eikä kaksoislaskennan välttäminen kansallisilla linjauksilla ole ollut mahdollista. Tämä kaksoislaskentaa koskeva ongelma olisi voitu ratkaista hiilenpoistumien sertifiointia koskevan EU-lainsäädännön (CRCF) yhteydessä. EU:ssa kuitenkin päätettiin, että unionin alueella järjestelmän mukaisesti tapahtuva hiilensidonta lasketaan jatkossakin mukaan EU-tavoitteiden täyttymiseen eli käytännössä kaksoislaskettuna. Elokuuhun 2026 mennessä tehtävä uudelleentarkastelu pitää tosin sisällään myös tätä ratkaisua koskevan uudelleenarvioinnin.

Kysyntä ratkaisee kehityksen suunnan

Ilmastoyksiköiden tarjontaa tärkeämpi kehityksen ajuri on niiden kysyntä: kuka haluaa ostaa, minkälaisia yksiköitä ja kuinka paljon? Yksi keskeinen jakolinja tulee muodostumaan siitä, että markkinoilla on jatkossa entistä selvemmin toisistaan eroteltuna sekä kaksoislaskettuja että siitä vapautettuja yksiköitä.

Kaksoislaskennasta vastaavalla mukautuksella vapautetuille yksiköille muodostuu todennäköisesti kysyntää ainakin valtioista, jotka haluavat käyttää niitä oman Pariisin sopimuksen alla annetun tavoitteen saavuttamiseen. Lentoalan ilmastotyö taas tukeutuu vahvasti CORSIA-järjestelmään, jossa lentoyhtiöt voivat kuitata päästöjään tällaisilla ei-kaksoislasketuilla ilmastoyksiköillä. Lisäksi muutamissa maissa (muun muassa Chile, Meksiko ja Singapore) on otettu käyttöön päästöverojärjestelmiä, joissa veron maksamisen sijasta voi myös käyttää kansallisia tai kansainvälisiä ilmastoyksiköitä. Suomessa otetaan käyttöön polttoaineen jakeluvelvoitteeseen joustomekanismia, joka toimisi hieman samaan tapaan eli jakelijat voisivat tietyltä osin rahoittaa kansallisia ilmastotoimia sen sijaan, että ne noudattavat jakeluvelvoitetta täysimääräisesti.

Niin sanotun vapaaehtoisen käytön osalta monet ovat toistaiseksi vielä odottavalla kannalla, sillä Pariisin sopimuksen mukaisia, vastaavan mukautuksen sisältäviä ITMO-yksiköitä ei ole vielä saatavilla. Hiilenpoistoa kattavasti rahoittava teknologiayhtiö Microsoft on tosin jo ennättänyt linjata, ettei se välitä kaksoislaskennasta valtioiden tavoitteisiin vaan keskittyy hankittujen hiilenpoistojen läpinäkyvään maakohtaiseen raportointiin. Microsoft sanoo tavoittelevansa poistojen rahoituksella hiilinegatiivisuutta 2030 mennessä.

Finnwatchin näkemys on ollut ja on yhä, että yritysten tulisi pyrkiä käyttämään päästöjensä kumoamiseen yksiköitä, joita ei kaksoislasketa valtioiden tavoitteisiin. Samaa näkökulmaa edustaa myös hiilineutraali-termin määrittelevä, vuosi sitten julkaistu ISO 14068 -standardi. Se on muutenkin linjassa Finnwatchin näkemyksen kanssa, sillä sen mukaan tuotteen tai organisaation hiilineutraaliutta ei voi perustella pelkästään ilmastoyksiköitä ostamalla vaan väitteen tueksi on esimerkiksi esitettävä myös johdon hyväksymä suunnitelma siitä, miten päästöjä on määrä vähentää tieteenmukaisella tavalla.

Myös Suomessa helmikuussa 2023 julkaistu valtioneuvoston opas linjaa selvästi, että kaksinkertainen hyväksiluku tulee väittää silloin, kun tehdään kumoutumisväittämä esimerkiksi hiilineutraaliudesta. Myös Gold Standard katsoo, ettei kaksoislaskettuja yksiköitä voi käyttää kumoutumisväittämän (engl. offset claim) tekemiseen.

Kaksoislasketut yksiköt tukevat käytännössä sellaisia toimia, jotka maiden pitäisi muutenkin tehdä täysin riittämättömien ilmastotavoitteidensa saavuttamiseksi. Ongelmallisuus korostuu niin sanottujen netotettujen ilmastotavoitteiden kohdalla. Esimerkiksi Suomella on lakiin kirjattu hiilineutraaliustavoite vuodelle 2035, mikä tarkoittaa, että tuolloin Suomen kansallisten päästöjen ja nielujen tulee olla tasapainossa. Mitä enemmän Suomessa on esimerkiksi maankäyttösektorin nielua, sitä vähemmän vaikkapa liikenteen päästöjä tarvitsee vähentää. Eli käytännössä yritys, joka hyvittää päästöjään rahoittamalla kotimaisia hiilinieluja, vähentää painetta vähentää päästöjä muualla. Maali ei rahoituksella muutu.

On esitetty näkemyksiä, joiden mukaan kaksoislaskennasta valtioiden tavoitteisiin ei tarvitse välittää. Tätä perustellaan esimerkiksi sillä, että yritysten päästöt ja päästövähennykset ovat myös valtioiden tavoitteiden ja siten vastaavan kaksoislaskennan piirissä. Voi toki ajatella myös niin, että yrityksen tekemä päästövähennys vähentää tarvetta tehdä päästövähennyksiä muualla, eikä se maali tällöinkään muutu. Tilanteessa, jossa oltaisiin globaalisti nettonollassa, olisi luontevaa, että kaikki päästöt ja nielut lasketaan samalla tavalla mukaan: eli sekä yritykset että valtiot olisivat omien ja rahoittamiensa toimien osalta tasapainossa. Toistaiseksi tilanne on kuitenkin se, että globaali nettonolla ei ole näköpiirissä ja kansalliset ilmastotavoitteet ovat kaukana riittävästä. Siksi yrityksen vastuun kannalta on selvintä, että päästöistä kannetaan vastuuta rahoittamalla ilmastotoimia, joita ei kaksoislasketa muihin tavoitteisiin ja jotka siten hillitsevät ilmastonmuutosta ilmastopolitiikan tavoitteista riippumatta.

Jos vastuuta haluaa kantaa tukemalla ilmastopoliittisten tavoitteiden saavuttamista, olisi huolehdittava ainakin siitä, että omaan toimintaan liittyvät päästöt ja rahoitettavat ilmastotoimet kohtaavat maantieteellisesti. Voidaan pitää kyseenalaisena, että yritys, jolla on merkittävää tuotantoa esimerkiksi Bangladeshissa, voisi hyvittää näitä päästöjään tukemalla Suomen tai EU:n ilmastopolitiikkaa samalla, kun yrityksen päästöt Bangladeshissa jätetään täysin paikallisten murheeksi. Kaksoislaskennan välttävien yksiköiden kohdalla tätä ongelmaa ei ole, sillä kansalliset ilmastotavoitteet ylittävät toimet voi toteuttaa samalla ilmastovaikutuksella missä päin maailmaa tahansa. Maantieteellisesti uskottavat ilmastotukiväittämät edellyttäisivät, että päästölaskenta tehtäisiin maakohtaisesti ja että jokaisesta maasta, jossa päästöjä syntyy, löytyisi riittävän laadukkaita hankkeita rahoitettavaksi.

Viherpesua kitkevä EU-sääntely vaikuttaa myös hiilimarkkinaan

Yritysten tapoja käyttää ilmastoyksiköitä suitsitaan EU:ssa myös uudistuvalla lainsäädännöllä. Jo aiemmin hyväksyttiin sopimattomien kaupallisten menettelyiden direktiivin päivitys ja parhaillaan käydään niin sanottuja trilogineuvotteluja viherväitteitä koskevan direktiivin lopullisesta muodosta.

Sopimattomien kaupallisten menettelyiden direktiivin päivityksessä – jota viedään parhaillaan Suomessakin kansalliseen lainsäädäntöön – päätettiin monista tärkeistä parannuksista. Esimerkiksi sekä ympäristövaikutuksia että sosiaalisia vaikutuksia koskevien väitteiden pitää olla tarkasti määriteltyjä ja läpinäkyvästi perusteltuja. Lisäksi vastuullisuudesta kertovien logomaisten merkintöjen tulee olla jatkossa kolmannen osapuolen hyväksymiä, eli yritykset eivät voi enää käyttää itse keksimiään merkkejä.

Ilmastovastuullisen yritystoiminnan näkökulmasta direktiivipäivityksessä oli kuitenkin yksi ongelmallinen kohta: tuotteiden mainostaminen hiilineutraalina kiellettiin sen perustuessa ilmastoyksiköiden käyttöön. Ne siis kiellettiin kaikissa tapauksissa sen sijaan, että niitä olisivat koskeneet samanlaiset täsmällisyys- ja läpinäkyvyysvaatimukset kuin muitakin vastuullisuusväittämiä. Vaikka kieltoa ei ole vielä saatettu kansallisessa lainsäädännössä voimaan, se on saanut yrityksiä jo ennakoiden luopumaan hiilineutraalisuusväitteistä. Hiilineutraalina myydyt tuotteet ovat muodostaneet tärkeän osan hiilimarkkinoiden kysynnästä. Nyt kun niistä luovutaan, yritysten vapaaehtoinen rahoitus ilmastotoimille vähenee.

Viimeistelyvaiheessa oleva direktiivi viherväittämistä tulee määrittelemään tarkemmin sen, millaisia ympäristöväittämiä yritykset voivat esittää ja miten ne tulee perustella. Tähän joukkoon kuuluu myös organisaatiotason väite hiilineutraaliudesta. Parlamentti haluaa rajata termin käytön tilanteisiin, jossa hyvitetään pelkästään niin sanotut jäännöspäästöt. Yleisesti ottaen jäännöspäästöillä tarkoitetaan päästöjä, jotka jäävät jäljelle päästövähennysten jälkeen, mutta parlamentin esityksessä niiden tarkempi määritteleminen jätettäisiin komissiolle. Komission omassa esityksessä ei määritelty hiilineutraaliutta lainkaan vaan todettiin, että sen käytöstä väittämissä voi olla tarpeen julkaista myöhemmin erilliset ohjeet delegoituna säädöksenä.

Finnwatch katsoo, että hiilineutraalin organisaation määritelmän – tuli se sitten suoraan direktiiviin tai jälkikäteen erillisellä säädöksenä – tulisi olla linjassa hiilineutraaliutta koskevan ISO-standardin 14068 kanssa. Tällöin väitteen esittämisen ennakkoehtona olisi tieteeseen perustuva, julkaistu päästövähennyssuunnitelma ja yksiköillä hyvitettäviksi jäännöspäästöiksi laskettaisiin kunakin vuonna tuon päästövähennysuran alla syntyvät päästöt. Ilmastovastuun kannalta huonompi vaihtoehto olisi se, että jäännöspäästöt määriteltäisiin kuten nettonollatavoitteissa. Tällöin päästövähennykset pitäisi tehdä ensin täysimääräisesti (tai tyypillisesti vähintää 90-prosenttisesti) ja sen jälkeen vasta päätepisteessä kumottaisiin ilmastoyksiköillä se, mitä ei ole saatu vähennettyä.

Kuten edellä viitatussa ISO-standardissa on tehty myös EU-lainsäädännössä tulisi kirjata edes ylätasolla siitä, että väittämien perusteena käytettävät ilmastoyksiköt täyttävät tietynlaiset laatukriteerit. Tähän asti yritykset ovat olleet melko vapaita tulkitsemaan itse, millaista toimintaa rahoittamalla omia päästöjä voi kumota. Väittämiä on saatettu perustella esimerkiksi hankkeilla, joiden ilmastovaikutus tapahtuu vasta vuosikymmenten kuluttua tai joilla ei ole minkäänlaista läpinäkyvyyttä tai ulkopuolista valvontaa.

Parlamentti esittää, että yksiköt voisivat tulla joko EU:n omasta CRCF-järjestelmästä tai komission hyväksymästä ulkopuolisesta järjestelmästä, jota koskevat vastaavat vaatimukset kuin CRCF-järjestelmää. Ja erikseen on täsmennetty, että mikäli kumotaan fossiilisia päästöjä, ainoastaan pysyviksi poistoiksi luokitellut CRCF-yksiköt kelpaavat. Kaksoislaskennan välttäminen mainitaan parlamentin kannassa erikseen, mutta koska kaksinkertainen hyväksiluku on ainakin toistaiseksi osa CRCF-järjestelmää, voi olettaa, että kirjauksella tarkoitetaan kaksoislaskennan muita muotoja.

Hiilimarkkinoiden kehityskulkuja kartoittaneessa Vikke-hankkeessa nostettiin yhtenä mahdollisena kehityskulkuna se, että “EU saattaa eriytyä muiden maiden kehityksestä esimerkiksi kieltämällä väittämiä, joita voi käyttää muualla ja luomalla yksikkötyyppejä, joita ei tunnisteta muualla”. Tällainen kehityskulku on vältettävissä sillä, että CRCF-järjestelmä linkitetään pysyvien poistojen osalta PACM-markkinaan ja että esimerkiksi organisaation hiilineutraaliudesta kertova väittämä sallitaan ISO-määritelmän mukaan toteutettuna. Finnwatch katsoo, että myös uskottavasti perustellut, tuotekohtaiset hiilineutraaliusväittämät tulee sallia viimeistään sopimattomien kaupallisten menettelyjen direktiivin määräaikaisuustarkastelu yhteydessä.

Jääkö hiilineutraalius historiaan?

Hiilineutraali-termin käyttö on kerännyt viime vuosina kriittistä huomiota pelkää EU-päätöksentekoa laajemminkin, ja sen käytön tulevaisuutta voi pitää epävarmana. Edellä kuvattu EU-tason päätös kieltää hiilineutraaliudesta kertovat väitteet tuotteiden ja palveluiden markkinoinnissa leikkaa lähivuosina pois ison osan hiilimarkkinoiden eurooppalaisesta kysynnästä.

Jo aiemmin tämänkaltaisiin väitteisiin on puututtu oikeudessa esimerkiksi Itävallassa, Ruotsissa, Saksassa, ja Alankomaissa. Termistä on kiistelty myös Yhdysvalloissa: esimerkiksi Evian-vettä kiellettiin ensin käyttämästä hiilineutraali-termiä kuluttajien kannalta liian epäselvänä, mutta yrityksen valituksen jälkeen katsottiin riittäväksi, että myyntipakkauksessa on linkki verkkosivulle, jossa termin käyttö perustellaan.

Siltä osin kuin suorat kiellot tai oikeusjuttujen pelko vähentää hiilineutraaliudesta kertovia väitteitä ja niiden tueksi hankittavien ilmastoyksiköiden määrää, yritysten vapaaehtoisesti käyttämää rahaa kulkeutuu aiempaa vähemmän niiden oman toiminnan ulkopuolisiin hillintätoimiin. Tältä kannalta kriittinen trendi voi olla jopa ilmastolle haitallinen, jos ilmastoyksiköitä tuottavien hankkeiden rahoitus todennäköisesti vähenee. Toisaalta on hyvä muistaa, että yritykset voivat jatkossakin tavoitella ISO-määritelmän mukaista hiilineutraaliutta, vaikka niiden mahdollisuuksia viestiä tästä rajoitetaan.

Hiilineutraali-termin tulevaisuuden kannalta on olennaista pohtia, onko sen käytöstä enemmän hyötyä vai haittaa? Aiemmin oli perusteltua ajatella, että sääntelemätön käyttö olisi lähinnä viherpesua. Esimerkiksi Finnwatchin artikkelissa kirjoitettiin vuonna 2021, että puutteellisen määrittelyn vuoksi “hiilineutraaliudesta puhuminen on jäämässä toissijaiseksi ilmastoväittämäksi”. Viherväittämiä koskevan EU-sääntelyn ja selkeän ISO-standardin myötä tilanne on kuitenkin muuttumassa, kun määritelmät ovat tarkentuneet ja viherpesuhenkinen “hiilineutraalius” voidaan lopettaa myös ilman täyskieltoa.

Kritiikki siitä, pitääkö sana kirjaimellisesti paikkansa, voi toki jatkua. On kuitenkin hyvä muistaa, että meillä on myös muita markkinoinnissa käytettäviä termejä, joiden kirjaimellinen paikkansapitävyys on kyseenalaistettavissa. Onko reilu kauppa oikeasti ihan kaikilla tavoilla reilua? Tai onko luonnonmukainen oikeasti yksiselitteisen luonnonmukaista? Molemmat käsitteet ovat kuitenkin jokseenkin ymmärrettäviä, tarkasti määriteltyjä ja valvottuja, jolloin ne voivat ohjata kulutuskäyttäytymistä kohti kestävää suuntaa. Organisaatioiden hiilineutraalius voisi toimia samaan tapaan.

Ratkaisumalli nimeltään BVCM

On esitetty, että yritykset voisivat päästökompensaation tai hiilineutraaliuden sijaan ottaa käyttöön uusia ja vaihtoehtoisia väittämiä kertoakseen ilmastorahoituksesta. Valtioneuvoston oppaassa vuodelta 2023 puhutaan ilmastotukiväittämistä erotuksena perinteisiin kumoutumisväittämiin kuten “hiilineutraali”. Ilmastotuki- tai kontribuutioväittämä eroaa tuon määritelmän mukaan kumoutumisväittämästä siinä, että käytettävät ilmastoyksiköt kaksoislasketaan hankkeen isäntämaan hyväksi, sekä siinä, ettei mitään tiettyä päästömäärä edes pyritä “kumoamaan”.

Kansainvälisesti tällaisesta toiminnasta käytetään nykyisin lyhennettä BVCM (engl. beyond value chain mitigation). Tämä on yleistermi hillintätoimien rahoitukselle, joka nimensä mukaisesti kohdistuu rahoittavan yrityksen arvoketjun ulkopuolelle. Ihmisoikeusvastuun näkökulmasta termi on tosin hieman harhaanjohtava, sillä tällaisetkin hankkeet kuuluvat yrityksen arvoketjuun ja vastuun piiriin aivan kuten muihinkin hankintoihin liittyvä toiminta.

BVCM-mallissa rahoitusta voidaan kanavoida joko yksikköperustaisten hiilimarkkinoiden kautta tai suorana rahallisena tukena ilmastotyöhön ilman tulosten mitoittamista tonnimääräisesti – vaikkapa kansalaisjärjestöjen vaikuttamistyön tukemiseen. Rahoituksen suuruus voi perustua sisäiseen päästöhintaan (engl. internal carbon pricing) tai esimerkiksi tiettyyn osuuteen yrityksen liikevaihdosta. Tällä tavalla BVCM rikkoo Finnwatchin tärkeänä pitämän periaatteen siitä, että aiheutetun ilmastohaitan ja rahoitetun toiminnan pitäisi kohdata ilmakehään päätyvien päästötonnien tasolla. Perinteisen päästökompensaation ytimessä on ajatus siitä, että haittaa korvataan sen verran kuin sitä on aiheutettu: esimerkiksi sadan tonnin päästö pitää kumota sadan tonnin hillintätoimella. Lähestymistapa on perusteltu myös ihmisoikeusperustaisen yritysten ilmastovastuun näkökulmasta: aiheutettua päästöä pienempää ilmastovaikutusta on vaikea pitää riittävänä, ja päästöä suuremman ilmastovaikutuksen rahoittamista on vaikea perustella välttämättömäksi.

Haitan ja hyvityksen samansuuruisuuteen tähtäävää, niin sanottua tonni tonnista -periaatetta on kritisoitu sillä perusteella, että sen tarkka toteutuminen on aina epätodennäköistä, jolloin myöskään esimerkiksi väitetty hiilineutraalius ei ole täsmällisesti totta. On totta, että sekä hyvitettävien päästöjen laskentaan että hankkeiden laatuun liittyy huomattavia epävarmuuksia. Varovaisuusperiaatteen mukaisesti näitä epävarmuuksia on voitu huomioida esimerkiksi ylikompensaation kautta, mikä on perustellumpi lähestymistapa kuin periaatteesta luopuminen. Kuten edellä todettua hyvin määriteltynä ja läpinäkyvästi toteutettuna hiilineutraalius on käyttökelpoinen termi yritysten ilmastovastuun raamittamiseen.

Toisin kuin rahoituksen sitominen esimerkiksi tiettyyn osuuteen liikevaihdosta, sisäisen päästöhinnan käyttö säilyttää sentään jonkinlaisen yhteyden aiheutettuun haittaan. Käytännössä kyse on siitä, että yritys asettaa jollain perusteella itselleen päästöhinnaksi esimerkiksi 200 euroa per tonni, kertoo aiheuttamiensa päästöjen määrän, esimerkiksi sata tonnia, tuolla hinnalla ja rahoittaa sitten ilmastotoimia 20 000 eurolla. Jos tukeminen tehdään hiilimarkkinoiden kautta, ilmastovaikutus voi olla enemmän tai vähemmän kuin hyvitettävät päästöt. Todellisen ilmastovaikutuksen skaala voi olla hyvinkin suuri, sillä vanhoja CDM-yksiköitä saa selvästi alle dollarilla, jolloin hyvitettävä määrä on monta sataa kertaa päästöjä suurempi. Sen sijaan hiilidioksidin sitominen ilmakehästä maan alle voi maksaa yli tuhat euroa tonnilta, jolloin ilmastovaikutus on taas huomattavasti päästöjä pienempi.

BVCM-mallin kiistaton hyöty on se, että sisäinen päästöhinta voidaan asettaa esimerkiksi hiilen sosiaalisen hinnan (engl. social cost of carbon, SCC) perusteella niin korkeaksi, että sillä on paljon enemmän aitoihin päästövähennyksiin ohjaavaa vaikutusta kuin perustasoisten ilmastoyksiköiden hankinnalla. SCC pyrkii arvioimaan ilmastonmuutoksesta aiheutuvaa taloudellista haittaa ja jyvittämään sen yhdelle päästötonnille. Sen tavoitteena on siis pyrkiä vastaamaan kysymykseen, kuinka suuri haitta yhdestä päästötonnista aiheutuu.

Arviot SCC:n suuruudesta (tyypillisesti 100 eurosta ylöspäin per tonni) kuten myös perustasoisten ilmastoyksiköiden hinnat (usein selvästi alle 20 euroa) vaihtelevat suuresti, mutta yleisesti ottaen voi sanoa, että SCC:n on vähintään viisinkertainen ja usein paljon enemmän. Toisaalta mikään ei estä yritystä käyttämään SCC:hen perustuvaa hintaa ja käyttämään kerätyistä rahoista osan perustasoisiin hyvityksiin ja loput muuhun ilmastotyöhön esimerkiksi omassa organisaatiossa tai innovatiivisten hiilenpoistojen rahoittamiseen.

BVCM:n käytännöllisenä ongelmana voi pitää sitä, että on täysin epäselvää, onko tällaiseen toimintaan riittävästi mielenkiintoa. Näkevätkö yritykset BVCM-pohjaisilla väittämillä olevan sellaista arvoa asiakkaiden silmissä, että niitä kannattaisi lähteä tekemään?

Aika näyttää, millaiseksi yritysten kiinnostus BVCM:ää kohtaan kehittyy. Monet kansainvälisesti tunnetut tahot kuten Gold Standard, Science-Based Targets -aloite ja WWF ovat ainakin kannustaneet yrityksiä siihen suuntaan. Hiljattain julkaistut, Carbon Market Watchin ja Compensate-säätiön kehittämät ja kymmenien toimijoiden allekirjoittamat periaatteet pyrkivät kannustamaan yrityksiä BVCM:n käyttöön tuomalla esiin, että toiminnalla alkaa olla jo melko vakiintunut määritelmä. Jos sivuutetaan se, että linkki tonnimääräisen haitan ja hyvityksen välillä rikkoutuu, ovat periaatteet, joissa korostetaan muun muassa päästövähennysten ensisijaisuutta ja laadukasta päästölaskentaa, varsin kannatettavat.

BVCM-tyylistä rahoitusta pohtivan yrityksen on myös hyvä pitää mielessä, että suuri osa nykyisten ja kehittyvien hiilimarkkinoiden riskeistä (esim. laatupuutteet tai erilaiset väärinkäytökset) koskevat myös BVCM-rahoitusta, jos sitä kanavoidaan hiilimarkkinoiden kautta. Ja huolellisuusvelvoitteen mukaisesti yritysten tulee kantaa vastuunsa ilmastoyksiköiden hankinnoista riippumatta siitä, millä perusteilla hankintoja tehdään.

Osaksi tieteeseen perustuvia tavoitteita?

Markkinointiväittämien lisäksi ilmastoyksiköiden kysyntään vaikuttavat toki myös muut käyttömahdollisuudet. Kuten edellä todettiin vapaaehtoisen käytön rinnalla on myös niin sanottu velvoitekäyttö lainsäädännöstä tulevien velvoitteiden täyttämiseen. Myös vapaaehtoisen käytön taustalla voi olla muutakin kuin halu tehdä tiettyjä väittämiä.

Jo pitkään erityisen kuuma peruna on ollut se, missä määrin ilmastoyksiköitä pitäisi voida käyttää itse asetettujen päästövähennystavoitteiden saavuttamiseen. Yrityksien ilmastotavoitteiden laatuvaatimusten asettajana arvostettu Science-Based Targets -aloite (SBTi) kohahdutti viime vuoden huhtikuussa antamalla melko epämääräisen tiedonannon, jonka mukaan se arvioi “ympäristövaikutuksesta kertovien sertifikaattien” (engl. environmental attribute certificate) eli käytännössä muun muassa ilmastoyksiköiden käytön hyväksymistä työkaluksi sen määrittämien scope 3 -tavoitteiden saavuttamiseen.

Avaus herätti paljon vastarintaa jopa SBTi:n sisällä, sillä perinteisesti järjestelmä on edellyttänyt päästövähennyksiä ilman minkäänlaista yksiköiden käyttöä. Heinäkuussa 2024 julkaistut taustadokumentit rauhoittivat jonkin verran tilannetta esittelemällä erilaisia vaihtoehtoja, jotka ovat pöydällä. Järjestelmän vaatimuksia koskevista muutoksista on määrä järjestää tänä keväänä lausuntokierros ja muutosten on määrä astua voimaan vuonna 2026.

Vaikka uudistukseen liittyy perusteltua huolta siitä, että yritykset saavat entistä vapaammat kädet kuitata päästövähennyksiä ostetuilla yksiköillä, on hyvä muistaa, että scope 3 -päästöjä koskevat vaatimukset ovat jo nykyisinkin melko joustavat. Jos hyvitysmahdollisuus yhdistettäisiin siihen, että myös todellisia päästövähennyksiä vaadittaisiin tiukemmin, voisi kyseessä olla kompromissi, joka kelpaa sekä niille, jotka suhtautuvat hiilimarkkinoihin jyrkän negatiivisesti, kuten myös Finnwatchin kaltaisille toimijoille, joka näkevät hiilimarkkinat olennaisena osana yritysten ilmastovastuuta.

Vinkkejä vastuulliselle yritykselle

Mitä yrityksen pitäisi tehdä tämän pitkittyneen epävarmuuden keskellä? Ensimmäinen ja tärkein toimi on melko yksiselitteinen: selvittää ja vähentää omaan toimintaan liittyviä päästöjä koko arvoketjussa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman nopeasti. Julkinen päästöraportointi ja riittävät vähennystavoitteet sekä lyhyellä aikavälille että nettonollan saavuttamiselle ovat tässä välttämätön perusrakenne uskottaville ilmastotoimille.

Ihmisoikeusperustaisen ilmastovastuun näkökulmasta yritysten tulee pyrkiä päästövähennysten lisäksi kantamaan vastuuta aiheuttamistaan päästöistä. On jonkin verran näyttöä siitä, että päästöjään hyvittävät yritykset ovat myös vähentäneet päästöjään muita yrityksiä enemmän (ks. esim. Sylvera tai MSCI). Tosin viimevuosina tähän havaintoon on ilmaantunut ainakin yksi merkittävä poikkeus: suuressa mittakaavassa päästöjään hyvittävän Microsoftin tosiasialliset päästöt ovat nimittäin tekoälypanostusten takia selvässä kasvussa. Tiedetään myös, että lentoyhtiöt ja fossiilisten polttoaineiden tuottajat käyttävät hiilimarkkinoita, mikä on nähty keinona viivytellä aitoja päästövähennyksiä.

Hiilimarkkinoiden käyttäminen väärin, eli päästövähennysten välttelyyn tai viivyttelyyn, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö niitä voisi käyttää oikein. Tällaista käyttöä on tieteenmukaisten päästövähennysten täydentäminen hiilimarkkinoita hyödyntäen – vähennyspolusta tinkimättä. Vain riittävien vähennysten ja jäännöspäästöjen hyvittämisen yhdistelmän voi ajatella olevan kattavaa ilmastovastuun kantamista.

Tarkimmin jäännöspäästöistä aiheutuva haitta ja sen hyvitys kohtaavat silloin, kun fossiilisia päästöjä hyvitetään samalla tonnimäärällä hyödyntäen pysyviä poistoja geologisiin varastoihin. Tämän lisäksi on huolehdittava, ettei toimenpidettä kaksoislasketa muihin (esimerkiksi valtioiden) tavoitteisiin siten, että ilmastotoimien tarve jossain muualla vähenee tai saattaa vähentyä. Käytännössä täysin pysyvät poistot ovat melko kalliita ja niiden saatavuus rajallista, joten yritykset joutuvat harkitsemaan erilaisia kompromisseja. On myös esitetty, että koska ilmastokriisin ratkaisemisessa on kyse vuosista ja vuosikymmenistä, myös lyhyemmän pysyvyyden poistojen rahoittamiselle on perusteita.

Tällä tavalla epätyydyttävässä tilanteessa voi käyttää apuna kahta ohjenuoraa. Ensinnäkin, mahdollisimman kattava avoimuus siitä, mitä tekee ja miksi, auttaa välttämään yllätyksiä. Avoin viestintä valintojen puutteista ja riskeistä osoittaa myös ymmärrystä ja vastuullisuutta. Raportointia ja markkinointia koskevat säännöt ovat vahvistuneet, mutta hyvä käytäntö on olla minimivaatimuksia avoimempi ja kertoa kattavasti kaikki mahdollinen kattavien lähdeviitteiden kanssa – verkkoon kyllä mahtuu tietoa.

Toisekseen, nyt tehtäviin valintoihin ei pidä lukittautua vaan omaa tilannetta ja hiilimarkkinoiden tarjontaa tulee arvioida säännöllisesti. Esimerkiksi niin sanotut Oxfordin nettonollaperiaatteet opastavat etenemään päästöissä kohti nettonollaa ja hyvityksissä pysyviä poistoja. Laadukkaampiin ilmastoyksiköihin siirtyminen auttaa myös päästövähennysten motivoimisessa. Tonnihinnan noustessa esimerkiksi satoihin euroihin, moni päästöjä vähentävä toimenpide tulee aiempaa kannattavammaksi.

Hiilimarkkinat eivät ole ensisijainen ratkaisu ilmastokriisiin. Ne eivät voi yksinään tuoda riittäviä päästövähennyksiä, tarvittavia poistoja tai kanavoida sellaista rahoitusta, mitä maailmassa tarvitaan hillintään ja sopetutumiseen. Siksi niillä ei myöskään voi paikata tai perustella muiden ilmastotoimien puutteellisuutta – olipa kyse sitten yrityksestä tai valtiosta.

Yritysten kohdalla omat, koko arvoketjun kattavat ja nettonollaan jatkuvat päästövähennystoimet ovat vastuullisuuden perusta. Näitä toimia tulee täydentää rahoittamalla ilmastohankkeita muualla. Kun hyvityksissä siirrytään vähitellen käyttämään laadukkaampia ja kalliimpia ilmastoyksiköitä, myös taloudellinen logiikka ohjaa omien päästövähennysten suuntaan yhä vahvemmin.

Kuva: Niina Laakso, CC BY-NC